9

 “No, Marie, miten meni treffi-ilta?” Anne kysyi heti aamutuimaan, kun tapasi Marien aamukahvin ääressä kahvihuoneessa.

 “Meni!” Marie sanoi iloisesti. 

 “Niin… olen pelkkänä korvana?”

 “Ei siitä sitten sen enempää”, Marie vastasi arvoituksellisesti.

Naureskellen Anne lähti töihinsä ja jätti Marien juomaan kahviaan ja tutkimaan työvuorolistaa ennen työvuoron alkua.

Viimeiset yövuorolaiset tekivät lähtöään rankan yötyön jälkeen ja hakivat tyhjät eväsrasiansa keittiön kuivauskaapista mukaansa. Jotkut heistä haukottelivat antaumuksella ja selvästikin odottivat sitä hetkeä, kun pääsisivät kotiin ja saisivat painaa päänsä tyynyyn ja vetäistä peiton korviin antaen unen vain tulla ja peittää pehmeään ja lämpöiseen syleilyynsä.

Marie täytti mukinsa uudestaan kahvilla ja suuntasi mukeineen huoneeseen, jossa hänen työpöytänsä oli. Pöydälle oli kertynyt jo paperipino, joka odotti käsittelijäänsä. Pöydän vasemmalla puolella seinällä oli hyllyjä ja alahyllyllä oli Marien ja Mian vanhempien kuva, jossa he istuivat puutarhakeinussa onnellinen hymy molempien huulilla sekä toinen kuva, jossa Marie ja Mia olivat auton takapenkillä ja nauroivat vedet silmissään. Heillä oli ollut ihana ja turvallinen lapsuus. Heidän Isänsä oli ollut pienen seurakunnan pastori ja heidän äitinsä oli ollut päiväkodissa töissä. Heidän kotinsa oli ollut aina avoin niille, jotka tarvitsivat kodin lämpöä ja huolenpitoa. Heidän vanhempansa olivat aina valmiita auttamaan muita ilolla ja koko sydämellä. Heiltä Marie ja Miia olivat oppineet ottamaan toisten ihmisten tarpeet huomioon ja se oli heille aivan luonnollista. 

 Tyttöjen kuva oli otettu muutama kuukausi ennen heidän vanhempiensa onnettomuutta. Silloin kaikki oli vielä ollut hyvin. 

“Miten kaikki voikaan muuttua niin yhtäkkiä”, Marie mietti ikävissään. Hetkeksi hän vaipui rakkaisiin muistoihin.

“Huomenta Marie!” kuului ovelta äkkiä.

Säpsähtäen äkkinäistä ääntä, Marie kääntyi ovelle päin muistojen karistessa mielestään.

“No huomenta, Jutta! Kiitos, kun säikäytit!” Marie hengähti pelästyneenä.

“Sorry, ei ollut tarkoitus säikäyttää! Taisit olla ajatuksissasi”.

“Niin taisin. Muistelin menneitä…”

“Vanhempiasi?”

“Niin”.

“Anteeksi, ei ollut oikeasti tarkoitus säikäyttää sinua”.

“Ei se mitään”.

“Tulin vain tuomaan tämän”, Jutta ojensi hänelle kirjekuoren, jonka päälle oli koneella kirjoitettu hänen nimensä.

“Ai, kiitos! Keneltä se on?”

“En tiedä, se oli tuolla vastaanotton tiskillä ja sain kunnian tuoda sen sinulle”.

Kummissaan Marie aukaisi kuoren. Se oli liimattu huolellisesti kiinni. Vihdoin hän sai kuoren taiteiltua auki, sen sisällä oli taiteltu valkoinen paperilappu. Avattuaan lapun Marie valahti kalpeaksi. Hän tuijotti sydän jyskyttäen lappua. Lapussa oli tulostettu kuva pelokkaasta naisesta likaisella sängyllä, hiukset likaisena ja meikit poskille levinneenä.

“Mikä hätänä?” Jutta kysyi ihmeissään.

“Se on Tiina!”

“Näytä!”

Marie ojensi lapun Jutalle vapisevin käsin. Samalla, kun Jutta näki kuvan, valahti hänkin kalpeaksi ja hapuili lähellä olevaa tuolia, ettei olisi kaatunut lattialle hänen jalkojensa muututtua yhtäkkiä voimattomiksi.

“Se on Tiina!” Jutta toisti Marien sanat järkyttyneenä.

“Minun täytyy soittaa Mikalle”, Marie kuiskasi tukahtuneesti.

Jäykin ja vapisevin käsin Marie etsi laatikosta puhelintaan. Vihdoin hän sai sen käteensä ja onnistui valitsemaan Mikan numeron ja ojensi puhelimen Jutalle,

“Voisitko sinä kertoa?”

Sanomatta mitään Jutta otti puhelimen ja jäi odottamaan, että siihen vastattaisiin.

Hetken hän joutui odottamaan Mikan vastaamista.

“Hei Marie!” Kuului Mikan iloinen ääni.

“Onko Mika Kiviniemi?” Jutta kysyi.

“Kyllä”, Mika vastasi ihmeissään, kun ääni ei ollutkaan Marien.

Jutta kertoi Marien saamasta kuvasta ja pyysi Mikaa tulemaan sairaalalle.

Marie ja Jutta istuivat Marien työhuoneessa hiljaa niin kauan kuin Mika ja Risto tulivat.

Mika tuli suoraan Marien luo ja otti tätä molemmista käsistä kiinni ja kysyi,

“Oletko kunnossa?”

“En taida olla”.

Mika otti Marien turvalliseen ja tiukkaan syleilyyn, kuin haluten suojella häntä isolta pahalta maailmalta. 

“Ikävä, että joudumme taas tapaamaan näin ikävissä merkeissä”, Risto sanoi harmissaan.

Pääasiassa Risto kyseli Marielta kysymyksiä kuvaan liittyen, miten se oli ilmestynyt ja tiesivätkö Jutta ja Marie keneltä se saattaisi olla. Mutta kumpikaan ei osannut vastata mihinkään kysymykseen niin, että siitä olisi saanut jotain edes pientä vinkkiä lähettäjästä. Kuoressa ei ollut muuta kuin Marien nimi, ei lähettäjää eikä postimerkkiäkään ja Marien nimikin oli koneella kirjoitettu, joten käsialastakaan ei voinut päätellä mitään. Jotenkin kirjekuori oli tuotu vastaanotto tiskille. Nyt vain pitäisi selvittää kuka, milloin ja miten sen kirjekuoren siihen oli tuonut.

“Minä en yksinkertaisesti jaksa tätä enää”, Marie sanoi väsyneellä äänellä.

“Voi Marie”, Mika huokasi huolestuneena.

 Risto otti kirjekuoren sisältöineen haltuunsa. Kuoressa saattaisi olla tärkeitä ja ratkaisevia sormenjälkiä, toki muitakin todisteita saattaisi hyvinkin siitä löytyä. Se olisi toimitettava mahdollisimman pikaisesti tutkinnalle. Hän suunnisti kohti vastaanottotiskiä kyselemään kirjeen tuojasta jättäen Mikan Marien luokse.

 ”Tule, mennään kävelemään”, Mika sanoi Marielle.

Hän halusi saada Marien hetkeksi pois pienestä työhuoneesta ja tämän ajatuksia muualle. Marie oli niin järkyttynyt, ettei oikein osannut sanoa mitään. Hiljaisena hän seurasi Mikaa osaston ovesta ulos. 

He kävelivät hiljakseen pitkin sairaalan käytäviä.

 ”Haluaisitko jotain kahviosta?” Mika kysyi huolestuneena.

 ”Ei kiitos. En tarvitse mitään.”

Tämä kaikki alkoi olla Marielle liikaa. Hän ei tiennyt, missä voisi olla turvassa kaikelta pahalta ja uhkalta, mikä selvästikin vaani häntä joka paikassa. Hän halusi käpertyä pieneen turvalliseen paikkaan ja jäädä sinne, niin kauaksi aikaa, kunnes kaikki olisi selvää ja kaikki olisivat turvassa. Hänellä ei ollut minkäänlaista käsitystä, miksi joku vainosi häntä. Mitä hän ole tehnyt ansaitakseen tälläistä?

Mika yritti saada hänen ajatuksiaan muualle kaikesta ahdistavasta ja yritti vaihtaa puheenaihetta ja taisi siinä myös aika hyvin onnistua.

“Ai niin, sinun autosi on tutkittu. Sen voi hakea sieltä vaikka heti”, Mika sanoi.

“Hienoa. Tämä yleisillä kulkuneuvoilla kulkeminen ei oikein ole minun juttuni. Meinaan aina unohtaa, että bussi tulee ajallaan ja jos en ole silloin valmiina pysäkillä, jään matkasta. Minun täytyy vain ostaa uudet renkaat”, Marie vastasi hieman vaisusti.

“Älä murehdi. Vaihdoin siihen tänään uudet renkaat ja kaikki pitäisi olla kunnossa”, Mika vastasi.

“Mistä sinä sait renkaat siihen?”

“Jaa, no, kaupastahan niitä saa”, Mika iski silmää lämpimästi hymyillen.

“Ai, saanko niistä laskun kotia vai miten te sovitte?”

”Ei tule laskua nyt eikä myöhemmin”.

“Nyt meni vähän yli… ei kai ne nyt ilmaisiakaan ollut?!”

“Ei tietenkään, mutta älä murehdi. Kaikki on kunnossa”.

“Mika!”

“Niin?”

“Niiiin… kerro!”

“No, minä ostin ne”.

“Ok, käydään automaatilla, niin nostan rahaa. Paljonko ne maksoivat?”

“Enpä taida kertoakaan… saat ne lahjaksi… tupaantuliaislahjaksi!”

He väittelivät vielä aikansa, mutta Mika ei antanut periksi asiassa. Siispä Marie sai tupaantuliaislahjaksi auton renkaat.

“Mikä tuparilahja”, Marie naurahti mielessään.