21

Mies oli juuri asettelemassa paistamaansa kanafileetä upeasti kootun salaattikeon päälle, kun TV alkoi rätistä. Hän jähmettyi sillä sekunnilla. Nopeasti hän mietti, mistä tuo rätinä tuli ja mikä sen sai aikaiseksi. Ja hänen sydäntään kylmäsi! Hän paiskasi fileensä tiskipöydälle ja ryntäsi kohti ovea, jonka kautta pääsi bunkkeriin johtaviin rappusiin. Hän riuhtaisi oven auki ja ryntäsi sellaisella vauhdilla rappuja alas, ettei varmaan koskaan ennen ollut mennyt niin nopeasti. Hän koppasi bunkkerin ovenkarmin päältä avaimen ja runttasi avaimen lukkoon ja napsautti sen auki. Samalla, kun hän kiskaisi oven auki ja harppoi raivoisasti bunkkeriin, hänen silmänsä osuivat Marien kädessä olevaan puhelimeen. Yhdellä harppauksella hän oli Marien edessä ja samalla sekunnilla hän nappasi puhelimen naisen kädestä ja viskaisi sen kohti harkkoseinää sellaisella raivolla, että puhelin meni moneen kappaleeseen. Mies käännähti salamana kohti Marieta ja antoi nyrkkinsä heilahtaa. Iskun voimasta Marie lensi kuin leppäkeihäs sängylle ja löi samalla päänsä ontosti kumahtaen seinään. 

 ”Mitä ihmettä sinä teit?!” mies huusi hyytävästi ja jatkoi

 ”Eikö sinun pieneen kalloon mahdu edes hitusta älyä?? Älä ikinä enää tee mitään noin typerää! Et taida tajuta, että sinä, eikä tuo toinen pääse täältä elävien kirjoissa pois!” mies sihisi hampaidensa välistä.

 Marie ei vastannut mitään. Ei siksi, etteikö olisi keksinyt sanottavaa, vaan siksi, että oli niin järkyttynyt miehen henkilöllisyydestä sekä siitä säkenöivästä kivusta, joka lävisti hänen päänsä.

Hän yritti nousta, mutta samalla raivoista isku osui toiselle puolelle.

 ”Kuule, käännä toinenkin poski! Eikö teille niin opeteta?” mies sanoi tunkien kasvonsa melkein kiinni Marien kasvoihin. Ja samalla lävähti vielä kerran avokämmenellä Marien poskelle.

 Kyyneleet valuivat Marien silmistä, kipu oli niin sietämätön, mutta ääntäkään hän ei päästänyt. Ja se oli tarkoituksellista. Hän ei päästäisi ääntäkään! Hän ei sanoisi sanaakaan. Kivusta huolimatta, hän katsoi suoraan miehen silmiin. Ja mies käänsi päänsä pois, marssi ovelle ja kääntyi takaisin.

 ”Nyt naulasit arkkuusi viimeisen naulan, ämmä!”

Ovi meni sellaisella voimalla kiinni, ettei koskaan. Lukko kolahti ja napsahti. Ja naiset olivat jälleen lukkojen takana. 

 ”Marie!” Tiina huudahti ja syöksyi kohti Marieta. Hän sulki naisen syliinsä ja silitti tämän päätä varoen. Hän tutki vankitoverinsa päätä ja yritti etsiä verijälkiä, mutta onneksi niitä ei löytynyt. Hän tunnusteli varovasti päätä ja hätkähti, kun Marie voihkaisi hänen koskettuaan tämän takaraivoon. Tiina nousi sängyltä ja kumartui katsomaan kipeää kohtaa… 

 ”Nyt on kyllä aikamoinen kuhmu!” Hän sanoi huolissaan kuhmua tunnustellessaan.

 ”Näitkö, kuka se oli?” Marie voihkaisi tuskasta ja epäuskosta.

 ”Näin! En voi uskoa, että hän on tämän takana!”

 Marie laski päänsä polviin. Hän oli luullut, että hänen päänsärkynsä olisi ollut ohi. Mutta sitten tuli nuo kolme iskua, kovaa iskua. Ja siinä taas oltiin, pää oli rähähtämispisteessä. 

 ”Meidän pitää päästä täältä pois!” Marie kuiskasi kivusta huolimatta ja jatkoi

 ”Meillä ei ole välttämättä paljon aikaa”.

Tiina nyyhkäisi epätoivoisena. Paniikki alkoi hiipiä hänen ylitseen ja laskea tumman verhon hänen päälleen. Vapisevat käden kylmän hien peittämänä hän yritti silittää Marien päätä, mutta ei se oikein onnistunut.

 Varovasti Marie otti Tiinan kädet omiinsa ja katsoi silmiään kivusta siristäen naista ja kuiskasi tälle

 ”Kyllä me selvitään tästä, Tiina!”

 ”Kuulitko, mitä hän sanoi! Hän tappaa meidät!” Tiina sanoi paniikin vallassa.

 ”Niin hän sanoi, mutta meillä on vielä aikaa.”

 ”Ei välttämättä ole!”

 ”Nyt ei luovuteta! Niin kauan, kun me ollaan hengissä, niin kauan me taistellaan. Nyt ei anneta pelon vallata. Meidän on oltava vahvoja ja yritettävä rauhoittua.”

 Marie painoi päänsä alas polviin ja oli hiljaa, tai siltä Tiinasta näytti. Mutta Marie rukoili. Hän rukoili, että Jumala auttaisi heitä pois sieltä. Auttaisi Mikaa löytämään heidät. Ja jotenkin tajuamaan, kuka tuo sieppaaja on ja saamaan tämän kiinni.

 ”Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä Sinä Herra olet minun kanssani”

 Siinä tuo lause taas oli. Se nousi niin vahvana jälleen Marien mieleen, että hän tosissaan uskoi, että se oli Jumalan sanoma lause hänelle juuri sillä hetkellä.

 ”Vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahaa, sillä Sinä Herra olet minun kanssani”, Marie sanoi ääneen.

 Tiina hiljeni sillä sekunnilla. Hän ei tiennyt mitä olisi sanonut. Mitä hän kuuli? Onko Marie sekoamassa vai mitä? Tiina vain tuijotti silmät suurina Marieta. Hän mietti, että oliko pään kolahtaminen seinään sittenkin aiheuttanut jotain vahinkoa Marien päässä.

 Marie toisti tuon Raamatun kohdan uudelleen. Rauhallisesti ja hiljaa. Lepo ja luottamus oli käsinkosketeltavaa. Rauha täytti koko Marien olemuksen. Hän tunsi, että Jumala oli niin lähellä. Ihan kuin Hän olisi siinä vieressä, ihan konkreettisesti. 

 Tiinan toivuttua järkytyksestä, minkä Marien sanat oli luonut, tämä henkäisi syvään ja sanoi

 ”Anteeksi, jos kysyn, mutta miksi sinä noin sanoit?

 ”Nuo sanat tuli jo aikaisemmin mieleeni ja ihmettelin, että miksi juuri nyt… että laittoiko Jumala ne minun mieleeni. Ja nyt ne tuli uudelleen mieleeni. Uskon, että Jumala antoi ne minulle juuri tähän hetkeen. Ja sen uskon, että me kyllä selvitään tästä, vaikka nyt tuntuu siltä, että me ei selvitä. Mutta uskon, että me selvitään.”

 ”No, se ei nyt välttämättä ole uskon asia”, Tiina sanoi sarkastisesti.

 ”Tai sitten on…” Marie vastasi lempeästi päänsärystä huolimatta.

 Tiina tuhahti epäilevästi.

 ”Tämä tästä vielä puuttui, että jonkun hihhulin kanssa täällä lukkojen takana”, hän mutisi mielessään.

 Nyt Mika tietäisi, että hän olisi ainakin elossa. Ja tämä varmasti laittaisi turbovaihteen päälle tämän tapauksen selvittämisessä. Ja varmasti patistaisi koko laitoksen sellaiseen työmoraaliin, ettei sellaista ole ennen tuossa talossa nähty. Siitä Marie oli aivan varma.