7

Päästyään työpöytänsä ääreen, Mika otti rästissä olevat paperihommat työn alle. Hänen mielessään pyöri kuitenkin aamullinen keskustelu Marien kanssa. Hän oli loukkaantunut, koska Marie ei ollut soittanut hänelle yöllisestä vieraasta. Tosin, kyllä hän sen ymmärsi.

 “Kunpa tämä selviäisi nopeasti”, hän mutisi puoliääneen.

 “Mitä se pari täällä mutisee?” Risto kysyi, kun kuuli parinsa mutinan.

 “Että kunpa tämä Tiina juttu selviäisi pian”.

 “Ethän sinä kuulemma ole enää tutkimassa sitä juttua”, Risto sanoi näreissään.

 “En ole, en. Mutta toivoisin silti, että tämän jutun saisi jo laittaa ratkaistujen joukkoon”.

 “Noo, joko on treffit sovittu”, Risto kysäisi ohimennen.

 “Ilokseni voinen ilmoittaa, että… kyllä!”

 “No jo oli aikakin”

  “Mutta tässä olisi vielä yksi työpäivä tehtävänä ennen sitä, joten jos arvon kollega vain sallii, niin alan paiskia töitä”.

Naureskellen Risto lähti omiin töihinsä, toivoen, että hänen kollegansa, josta tämä valtavasti piti, löytäisi elämäänsä jotain uutta tai oikeastaan jonkun uuden.

 Iltapäivään mennessä Mika oli saanut paperihommansa ajan tasalle ja järjestettyään pöytänsä, hän suunnisti kahvihuoneeseen hakemaan kupillisen kuumaa kahvia ja palasi takaisin työpöytänsä luokse. Hänen ajatuksensa eksyivät aina vain takaisin Marieen. Miten kaunis tuo nainen olikaan, syvän sinisine silmineen ja vaaleine hiuksineen. Oikeastaan hän oli aivan vastakohta Tainalle. Luonteenpiirteetkin olivat niin erilaiset. Taina oli ollut aika boheemi ja suurpiirteinen, kun taas Marie tuntui olevan tarkka ja järjestelmällinen. Mutta yhteistä heillä oli lempeä katse ja avuliaisuus.

 “Taitaa olla aika jatkaa elämää ja katsoa mitä se tuo tullessaan.” hän ajatteli varovasti mielessään.

Mika suunnitteli, mihin he menisivät syömään. Hän halusi jotain erilaista.

 “Ehkä kiinalaiseen… ei… tai meksikolaiseen… “, hän vatvoi ja vatvoi eri vaihtoehtoja. Kunnes hän sen keksi.

 “Taidan viedä hänet kotiin! Me teemme yhdessä jotain hyvää ruokaa ja samalla voimme tutustua rauhassa”, hän päätti.

Innoissaan päätöksestä, hän lopetti työnsä ja suunnisti autolleen. Kaupan kautta kotiin ja suihkuun, siinä hänen suunnitelmansa oli aluksi.

Marie puolestaan oli kuin tulisilla hiilillä koko päivän töissä. Tuntui, kuin hänen työnsä olisivat karttaneet häntä. Mikään ei tuntunut onnistuvan, eväsleivät tippuivat lattialle, kahvikuppi kaatui, laukun sisältö levisi kaapin pohjalle ja kaiken kukkuraksi yksi mies sairaanhoitajista suuttui hänelle, jostain mistä Mariella ei ollut aavistustakaan. 

“Tiedätkö Anne mitä? Arvaa mihin olen menossa?”

 “No… ehkä treffeille?” Anne sanoi kuin heittäen ilmaan jotain erikoista.

 “Osui oikeaan!”

 “Mitä! Sinä!? Kenen kanssa?”

 “No… se on yksi tyyppi tuolta meiltä päin, et sinä häntä tunne… oikeasti, muistatko ne poliisit, jotka kävivät täällä silloin Tiinasta kyselemässä?”

 “No, eihän niitä voi unohtaa”, Anne sanoi naureskellen ja jatkoi

 “ei kai vaan se nuorempi kaveri?”

 “No… ei ainakaan se vanhempi”, Marie vastasi muljauttaen silmiään.

 “Ihanko tosi? Nappasit sitten namupalan!”

 “No, sanotaanko näin, että namupala taisi napata minut”.

 “Se on sitten menoa se”.

 “Eipäs kuitenkaan mennä asioiden edelle, Anne”, Marie naurahti.

 “Pidän peukkuja”, Anne lupasi auliisti.

Kaikesta huolimatta Marie sai kuin saikin työpäivänsä päätökseen. Hän haki laukkunsa ja takkinsa nopeasti kaapistaan ja juoksi linja-autopysäkille, jossa auto olikin jo ottamassa kyytiläisiä sisään. Hengästyneenä Marie maksoi kyytinsä ja valitsi paikkansa keskivaiheilta autoa, ikkunan vierestä. Perhosparvi vatsassaan hän mietti mitä laittaisi illaksi päälleen.

 “Jotain ihan rentoa vain”, hän ajatteli.

Ajatukset tulevassa illassa vaellellen hän huomasi olevansa jo lähellä omaa pysäkkiään. Valmistautuen jäämää pois pysäkillään hän nousi, otti laukkunsa ja meni auton ovelle valmiiksi odottamaan. 

Kotiinsa päästyään, hän kävi ensimmäisenä suihkussa ja pukeutui vaaleisiin farkkuihin ja kevyeen neulepuseroon. Huolellisen hiusten laiton ja kevyen meikin jälkeen hän hermostuksissaan vaelteli ympäri asuntoaan eikä osannut tehdä mitään.

Yhtäkkiä ovikello soi. Marie ryntäsi ovelle, kurkisti ovisilmästä ja heleä puna kasvoillaan aukaisi oven.

 “Moi”, Marie sanoi tulijalle hymyillen.

 “Wow, moi vaan itsellesi”, Mika sanoi katsellen ihaillen Marieta.

 “Tule vain peremmälle”.

 “Kiitos”

 “Tulit sitten ihan ajoissa”

 “Niin taisin, en saanut oikein kotona aikaani kulumaan ja ajattelin, että tulen katsomaan joko olet tullut töistä”.

 “Oikeastaan olen valmiina lähtöön”.

 “Hienoa!”

Yhdessä he suunnistivat kulkunsa Mikan autolle. Kohteliaana herrasmiehenä Mika avasi Marielle auton oven ja mielissään Marie istuutui penkille.

 “Kohtelias mies”, Marie mutisi Mikan kiertäessään autoa omalle puolelleen, ääneen hän jatkoi,

 “Mihinkä meinasit minut viedä? McDonaldsiin?

 “Ihan ajattelin viedä tuonne grillille”, Mika naureskeli.

 “Jee, taksari, kiitos!” Marie hihkaisi.

Naureskellen Mika kurvasi pihasta tielle ja suuntasi kohti omaa kotiaan, joka sijaitsi kaupungin toisella puolella.

 “Ajattelin, että veisin sinut kotiini. Tehdään yhdessä ruokaa, mitäs sanot…”

 “Vai, että heti eka treffeillä kotiin? Taidat olla vakavissasi liikkeellä?”

Mika katsoi Marien silmiin ja sanoi totisena

 “Minä kun en näillä asioilla leiki”.

Mielissään Mikan vastauksesta Marie vastasi

 “Hyvä, sitä minä viimeksi kaipaisinkaan. Ei ole ollut juuri onnea näissä asioissa”.

 “No, onko joku mennyt vikaan jossain vaiheessa”, Mika ihmetteli.

 “Kyllähän niinkin voisi sanoa. Oli nimittäin hääpäivä sovittu, mutta löytyikin parempi vaihtoehto”, Marie vastasi.

 “Voikohan sitä parempaa vaihtoehtoa löytyä”.

 “Voi”.

 “Taidan olla eri mieltä”.

 “Mitenkäs sinun laitasi on? Eikö sinuakaan kukaan ole huolinut?”

 “Kyllähän minut huolittiin, mutta tuli elämän rajallisuus vastaan”.

Kysyvä ilme kasvoillaan Marie käänsi päänsä Mikaan päin. Hän ei sanonut sanaakaan antaen Mikalle rauhassa aikaa selittää. Jotenkin hän aisti, että asia oli vakava.

Lopulta Mika vastasi hiljaa Marielle,

 “Minun vaimoni kuoli muutama vuosi sitten syöpään”.

 “Voi Mika, olen pahoillani. Otan osaa”, Marie sanoi kyyneleet silmissä.

 “Kiitos. Siitä on jo noin viisi vuotta, mutta siitä oli vaikea toipua. Ehdimme olla naimisissa vain pari vuotta”.

 “Olen todella pahoillani”, Marie sanoi hiljaa.

 “Uskon, että nyt on aika jatkaa elämää. Ilman Jumalaa voisin olla todella katkera ja kiukkuinen mies, mutta tiedän, että kaikella on aikansa ja tarkoituksensa. Jokaiselle on päivät määrätty ennalta”.

 “Olen samaa mieltä. Tiedän miltä tuntuu menettää rakkaansa, meidän vanhempamme kuolivat vajaat kaksi vuotta sitten liikenne onnettomuudessa”.

 “Otan osaa”, Mika vastasi myötätuntoisena.

 “Kiitos”.

 “Rankkoja asioita”.

Loppumatkan he olivat hiljaa, kuin kunnioittaen poismenneiden muistoa.

 “No niin, perillä ollaan”, Mika sanoi pysäyttäen autonsa kolmikerroksisen kerrostalon pihaan.

 “Ok, kiitos vain kyydistä”, Marie vastasin ja nousi autosta.

Yhdessä he suuntasivat kulkunsa kohti Mikan asuntoa. 

Mika avasi oven ja antoi Marien astua ensin sisään ja tuli itse perässä. Marie otti takkinsa ja laittoi sen naulakkoon. Uteliaana Marie astui pidemmälle asuntoon katsellen samalla ympärilleen. Hänen katseensa osui lipaston päällä olevaan kuvaan, jossa oli kaunis tummahiuksinen nainen.

 “Sinun vaimosi?”

 “Kyllä. Taina”.

 “Hän on todella kaunis”.

 “Niin minunkin mielestäni”.

Mikan asunto oli siisti ja valoisa. Se oli sisustettu hyvällä maulla, joskin miesmäisesti, mutta miesmäisestikin voi sisustaa hyvällä maulla. 

He istuivat olohuoneen sohvalla ja juttelivat kaikenlaisista asioista. Marie huomasi viihtyvänsä Mikan seurassa erittäin hyvin. Kesken jutustelun Marien vatsasta kuului kumea murina. 

 “Ei kai sinulla ole nälkä?” Mika kysyi naureskellen.

 “No, ehkä vähän. En oikein saanut syötyä tänään, kun töissä leivät tippuivat lattialle, kahvikuppi kaatui pöydälle ja kaikkea muuta”.

 “Oletko hermostunut?”

 “Ai minäkö? En tietenkään... Miksi muka?” Marie vastasi leikkisästi.

 “Jospa minä sitten siirtyisin tuonne köökin puolelle”.

 “Minä autan”, Marie lupasi auliisti.

Niinpä he alkoivat yhdessä touhuta keittiössä tehden uuniperunaa, pihviä ja salaattia.

Marie kattoi pöydän sillä aikaa, kun Mika paistoi pihvit.

Yhtään vaivautunutta hiljaista hetkeä ei tullut ja heistä oli luontevaa keskustella ja nauraa yhdessä. Aivan kuin he olisivat tunteneet toisensa jo paljon kauemmin.

Syötyään, he siivosivat aterian jäljet. Kun kaikki oli taas järjestyksessä, he menivät parvekkeelle juomaan kahvinsa ja syömään herkullista vadelma-valkosuklaakakkua, minkä Mika oli käynyt ostamassa paikallisesta konditoriasta. 

 “Kiitos, kun tulit. Minulla on ollut todella mukavaa”, Mika sanoi katsellessaan laskevaa aurinkoa.

 “Kiitos sinulle, kun kutsuit. Tuntuu, kuin olisimme tunteneet kauemmin”.

 “Olen niin kiitollinen, että olen saanut tutustua sinuun”, Mika sanoi.

 “Täytyy myöntää, etten osannut odottaa tämän oven avautumista. En tiennyt, kun tavattiin ensimmäisen kerran sairaalalla, että meillä on jotain yhteistä, jotain suurta”.

 “Niin kuin usko?”

 “Niin. Ja menetetyt rakkaat”.

Ilta oli niin kaunis ja lämmin, että he päättivät lähteä kävelemään läheiselle pikkutielle, joka johti pienelle järvelle. Yhdessä he kulkivat ja kertoivat perheistään ja elämästään, iloista ja suruista. 

Lenkkeilijöitä juoksi heidän ohitseen aina silloin tällöin. Toiset olivat totisella urheilumielellä liikenteessä, kun taas toiset ottivat rennommin ja iloisin ilmein lenkkeilynsä. 

He tulivat järven rantaan. Aurinko alkoi pikkuhiljaa laskea puiden taakse ja varjot alkoivat pidentyä. Rannan tuntumassa sorsa emo poikasineen uiskenteli hitaasti heihin päin ja jäivät sitten kuin odottamaan herkkupalaa heiltä. Valitettavasti sorsa poikineen jäi sillä kertaa ilman herkkua, ainakin heidän osaltaan. Veden rajassa oli iso kivi, jolle he istuivat ihailemaan viimeisiä auringon säteitä, kun se painui mailleen. Hiljaa he istuivat kivellä nauttien rauhasta heidän ympärillään.

 “Kyllä täällä sielu lepää”, Marie sanoi hiljaa.

“Ei uskoisi, että näin lähellä kaupunkia on näin rauhallista ja kaunista”, Mika vastasi.

“Jos saisi valita, missä sitä asuisi, niin kyllä se olisi maalla järven rannalla”, Marie haaveili.

“Siitä tulikin mieleen, että lähtisitkö huomenna illansuussa katsastamaan mökkiä? Olen ajatellut ostaa mökin, jossa saisi puuhastella ja nauttia luonnon rauhasta…” Mika kysäisi Marielta.

“Se olisi hauskaa. Lähtisin kyllä mielelläni”.

“Selvä, sovittu”.

Kumpikaan heistä ei nähnyt niitä valjuja silmiä, jotka tarkkailivat heitä jonkin matkan päästä.

Seuraavana päivänä heti töiden jälkeen Marie ja Mika suuntasivat matkansa kohti myynnissä olevaa mökkiä. Noin tunnin ajomatkan jälkeen he saapuivat vanhalle vihreälle talolle, joka oli rakennettu kauniin järven rannalle. Aivan rannassa oli rantasauna porstuoineen ja liitereineen ja pihan toisella puolella taloa vastapäätä oli hieman uudempi rakennus, jossa oli autotalli sekä varastotilaa. Mika oli saanut tutulta välittäjältä avaimet taloon ja vapaat kädet tutustua siihen.

“Aivan ihanalla paikalla!” Marie huudahti ihastuneena.

“Niin on! Tännehän voisi vaikka muuttaa pysyvästi”.

Yksissä tuumin he suuntasivat askeleensa kohti talon sisäänkäyntiä. Ovi avautui vaivattomasti ja he astuivat perinteiseen rintamamiestaloon. Tupa oli pieni ja kotoisa. Sitä seurasi kaksi kamaria, molemmat samankokoisia. Eteisestä lähti portaat yläkertaan, jossa sijaitsi kaksi pientä huonetta. Rehelliset vanhanajan pönttöuunit nököttivät kamarien nurkissa ja kuulemma hyvin toimivat, oli välittäjä sanonut.

Molemmat, sekä Mika että Marie ihastuivat taloon. He suunnittelivat yhdessä, millaista remonttia siellä kannattaisi tehdä. Ja yllättyivät, kun heidän mieltymyksensä osuivat aika hyvin yhteen. Mitään kiireellistä remontin tarvetta talossa ei ollut, mutta tottakai jokainen halusi oman kädenjälkensä uuteen tai tässä tapauksessa vanhaan taloon tehdä. 

He kuljeskelivat huoneesta toiseen ja suunnittelivat eri mahdollisuuksia. He heittelivät hulluja ideoita ja nauroivat poskilihakset kipeinä ja vedet silmissä. Yhdessä tuumin he suuntasivat askeleensa kohti rantasaunaa. Ovi narahti hieman, kun Mika avasi sen varovasti. Hetken kesti ennen kuin kirkkaasta auringosta sokaisemat silmät tottuivat hämärään. Mika astui ovesta sisään Marien seuratessa perässä porstuaan. Seinät olivat tummunutta hirttä ja takaseinällä oli vihreä vanha sohva, jolla oli huolellisesti viikattu viltti ja vanhoja virkattuja tyynyjä.

  ”Voi miten ihanaa!” Marie henkäisi syvään.

  ”No, vanhaa ainakin”, tuumasi Mika.

  ”Siis vanhaa ja ihanaa”, hymyili Marie tyytyväisenä. Hänen oli muistutettava itseään, ettei tämä kaunis vanha talo ollut tulossa hänelle vaan Mikalle. Tai siis Mika mahdollisesti ostaisi tämän itselleen. Mutta jotenkin oli helppo kuvitella itsensä tähän miljööseen. Hän oli aina rakastanut kaikkea vanhaa ja kulunutta, etenkin vanhoja huonekaluja. Samalla hänen silmänsä osuivat vanhoihin puisiin laatikoihin, jotka olivat pinottu seinän vierelle päällekkäin. Hän astui niiden luo ja hiveli varovasti niitä sormillaan. Hän otti päällimmäisen laatikon ja katsoi sen pohjaan. Sinne oli kirjoitettu kynällä vuosiluku ”1949 Aulille toivoo Esa”.

  ”Voi, katso tätä”, Marie sanoi Mikalle.

Mika astui hänen vierelleen ja kumartui tutkimaan kirjoitusta. Jokin hänen sisällään liikahti ja sai hieman kaihoisalle mielelle.

  ”Ajattele, Esa on varmaan tehnyt vaimolleen nämä laatikot ja vaimo on halunnut säilyttää ne tuleville sukupolville”.

  ”Jos meinaat tehdä kaupat tästä talosta, älä missään nimessä heitä näitä laatikoita pois”, Marie sanoi kaihoisasti ja jatkoi hymyssä suin,

  ”Tai jos et osta taloa, osta edes nuo laatikot… tai jos et osta taloa etkä laatikoita, niin minä ostan ainakin nuo laatikot”.

  ”Saatan ostaa talon… ja ehkä laatikotkin, jos niitä ei saa kaupanpäälle”.

  ”Sankarini”, hihkaisi Marie liioitellun innokkaasti.

Mikaa nauratti Marien hassuttelu. Kyllä hän oli kallistumassa talon ostamisen kannalle. Olisi niin rentouttavaa tulla rankan työrupeaman jälkeen tänne hiljaiseen maalaismaisemaan nauttimaan luonnon rauhasta, kalastella ja tunkea sormensa multaan ja puupinoon. Olisihan se jotain, jos saisi ystävänsä mukaan joku kaunis kesäinen viikonloppu ja yhdessä touhuta kaikenlaista. Ja olisihan se kaikkein mukavinta, jos Marie suostuisi tulemaan myös…  Mikan ajatuksen laukkasivat jo aika kaukana nykyhetkestä, eikä hän huomannut, kun Marie oli hävinnyt porstuasta pesuhuoneen puolelle. Hiljaa Marie otti löylykauhan vadista ja täytti sen kylmällä vedellä, jota oli saavissa pesuhuoneen nurkassa ja jäi odottamaan, että Mika seuraisi häntä. Ei siinä kovin kauaa mennytkään, kun Mika kurkisti ovesta.

  ”Mihinkäs sinä hävisit?” Hän kysyi.

  ”Tulin kurkistamaan tänne, kun taisit olla ihan omissa maailmoissasi”, Marie sanoi samalla kääntyen hitaasti ympäri ja peittäen viimeiseen asti löylykauhaa. 

Juuri kuin kauha tuli näkyviin Marie viskaisi jääkylmän veden Mikan kasvoille. Mika yllättyi täysin.

Marie sai jalat alleen ja pinkoi takanaan olevasta terassin ovesta, niin nopeasti kuin vain kintuistaan pääsi, kohti päätaloa. Muttei ehtinyt kovinkaan pitkälle, kun Mika jo sai hänet kiinni ja tiukkaan poliisimiehen otteeseen.

  ”Teidät on pidätetty virkavallan vastustamisesta”, hän sanoi muka tuimasti.

  ”En voinut vastustaa kiusausta”, Marie vastasi niin mielissään yllätyksestään, ettei oikein meinannut saada naurultaan sanaa suustaan.

  ”Täytyy myöntää, että se kyllä tuli aika kylmänä yllätyksenä”, Mika sanoi kasvot vettä tippuen ja jatkoi matalalla, venyttelevällä äänellä,

  ”Varohan vain neitiseni, kosto tulee olemaan niin suloinen. Voisin vaikka vannoa, että tulen nauttimaan siitä suunnattomasti ja koko rahan edestä”.

Ja jostain kumman syystä Marie uskoi sen täysin.

Talon pihassa oli vanha kolmen istuttava keinu. Se oli käännetty niin, että kun siihen istui, saattoi nauttia kauniista järvimaisemasta. Siihen he istuivat naureskellen äskeiselle yllätykselle. 

  ”Olihan totisesti yllätys”, Mika vielä tuumasi Marien naureskellessa vieressä.

  ”Hei, katso, tuolla on joutsenia”, Marie kuiskasi ja osoitti rannan tuntumassa olevaa kiveä ja sen vieressä uiskentelevaa kahta joutsenta.

Hiljaa he katselivat joutsenten vaivatonta menoa tyynen veden pinnalla. Puhtaina ja ylväinä ne lipuivat rauhallisina rantaa pitkin. 

 ”Täällä on niin turvallista, etten haluaisi lähteä täältä pois”, Marie sanoi hieman surullisena.

 ”Niin, tämä on kuin toinen maailma. Kaukana kaikesta pahasta. Haluaisin viettää täällä aikaa sinun kanssasi”, Mika sanoi katsoen vakavana Marieta silmiin. 

Marie katsoi häntä takaisin hetken ja painoi päänsä hänen olkaansa vasten. Hänen oli hyvä olla siinä Mikan kietoessa kätensä hänen ympärilleen. He istuivat siinä hyvän tovin ennen kuin heidän oli jätettävä tämä turvallinen paikka taakseen ja palattava kotikaupunkiinsa.