6

 ”Lähdetäänkö porukalla syömään?” Julia kysyi Marielta. 

 ”Todella houkutteleva tarjous!”

 ”Nähdään seurakunnan parkkipaikalla kuudelta. Pasi saa soittaa Mikalle ja pyytää häntä myös mukaan!”

 ”Hienoa! Nähdään kuudelta”, Marie sanoi ja sulki puhelimensa.

 Hän nautti olla Julian ja Pasin seurassa ja nyt kun Mikakin oli porukassa mukana, niin mikä olisi sen hauskempaa! Tästä tulisi hauska ilta.

 Marie kurvasi seurakunnan parkkipaikalle vähän liian reippaasti. Kun hän nousi autosta ulos, seisoi Mika kädet puuskassa Marien auton takana odottaen, että pääsisi torumaan raskaan kaasujalan omistajaa.

 ”Sellainen pikku juttu neitiseni, että koitahan hillitä sitä kaasujalkaa. En tunne armoa, jos sakkoja pitää jaella… en edes sinun kohdallasi.”

 ”Yes sir!” Marie vastasi ja vetäisi kätensä lippaan. Hän kyllä huomasi, että Mika oli tosissaan, eikä ollenkaan epäillyt, etteikö sakkovihko viuhahtaisi myös hänen kohdallaan. Joten hänen oli pakko opetella hillitsemään vauhtiaan. 

 ”Se on sukuvika. Yritän hillitä”, Marie vastasi virnistys kasvoillaan.

 ”Olisi parasta! Ja tarkoitan sitä”, Mika sanoi vakavana katsoen samalla tuimasti naista syvälle silmiin.

 ”Tiedän, että tarkoitat.” Marie sanoi mutisi.

 Vauhtisaarnan päätyttyä nelikko suunnisti kohti kaupungin yhtä arvostetuimpaa ravintolaa. Julia oli varannut heille pöydän rauhallisesta nurkasta. Ravintola oli hämyisä ja rauhallinen. Taustalla soi mukavan letkeä jazz kitaroineen ja saksofoneineen. Hämyinen tunnelma ja musiikki oli täydellinen yhdistelmä ja sitä korosti tummasta puusta koottu sisustus.

 Ystävykset nauttivat täysin siemauksin illasta. Ruoka oli todella herkullista ja maailman paras suklaakakku kahvin seurana kruunasi lähes täydellisen aterian. Keskustelu risteili vakavasta ja herkästä riemukkaisiin vitseihin ja vedet silmiin tuovaan nauruun. 

 ”Ihana ilta!” Marie sanoi Julialle heidän vetäessään takkeja päällensä ja valmistautuessaan lähtemään kohti autojaan.

 ”Niin oli! Aivan ihana!” Marie vastasi onnellisena. 

 Julia ja Pasi suunnistivat omalle autolleen, Mika omalleen ja Marie omalleen. Marien auto oli parin auton päässä Julian ja Pasin autosta. Hän käveli iloisen kutkuttava tunne sisällään autolleen ja huomasi pyyhkijän alle laitetun valkoisen lapun. Hän avasi ripeästi lapun. Ja hänen verensä seisahtui sillä sekunnilla, kun hänen tajuntaansa iski lapun sanat.

 “Eii!” hän huusi vitivalkoisena ja haki tukea autosta, joka oli hänen autonsa vierestä.

Lapussa luki:                                                                  

 Sitten on sinun vuorosi! Olen lähempänä kuin luuletkaan. 

Onnistuin kerran ja onnistun toisenkin kerran. 

Tiinan jo sain… seuraavaksi saan sinut! Nähdään taas!

Marien huuto oli saanut Julian juoksemaan hänen luokseen, mutta sitä tämä ei huomannut järkytykseltään. Marie tärisi kauttaaltaan. Hän vain luki lappua uudelleen ja uudelleen. Hänen päässään alkoi suhista ja hän oli jo pyörtymäisillään, kun Julia sai hänestä otteen. 

 “Pasi! Mika!” Julia huusi hädissään, kun ei tiennyt mikä Mariella oli. 

Hän ei vielä ollut nähnyt lappua Marien kädessä. Miehet tulivat nopeasti heidän luokseen.

 “Mikä sinulla on, Marie?” Mika kysyi huolesta suunniltaan.

Marie ojensi vapisevin sormin valkoisena lapun hänelle. Mika luki sen samalla muuttuen raivosta punaiseksi. 

 “Vie hänet minun autooni. Tuossa on avaimet”, Mika sanoi tuimana Julialle osoittaen samalla autoaan. 

 “Selvä”.

 Ihmeissään Julia talutti Marien Mikan autoon ja meni itse kuskin paikalle istumaan.

 “Marie, mitä siinä lapussa luki?” Julia kysyi. Hän oli huomannut lapun vasta, kun Mika luki sitä.

 Marie vain tärisi ja katsoi ulos hiljaa.

 “Marie!”

 “Mitä?”

 “Mitä siinä lapussa luki?” Julia toisti kysymyksensä.

 “Minä olen seuraava”, hän vain sanoi.

 “Missä?”

 “Ensin Tiina ja seuraavaksi minä”.

Julia järkyttyi pahanpäiväisesti, ettei osannut sanoa mitään. Hän tarrasi Marien kädestä ja puristi sitä lujaa.

Mika tuli autolle ja sanoi Julialle, että haluaisi puhua Marien kanssa kahden. Julia nyökkäsi ja nousi autosta. Mika istui Marien viereen ja oli hetken hiljaa. Varovasti hän laski kätensä Marien kylmälle tärisevälle kädelle.

 “Marie”, hän sanoi.

Marie käänsi päänsä hitaasti Mikaan päin, eikä sanonut mitään. Hänen pelokas ilmeensä järkytti Mikan totaalisesti.

 “Puhutaan tästä”, hän sanoi hiljaisella äänellä.

 “Mmm”, Marie mumisi värittömästi.

 “Tiedätkö, keneltä tämä voisi olla? Mika kysyi vakavalla äänellä.

Marie käänsi päänsä pois, koska ei pystynyt katsomaan lappua. 

 “En”.

 “Onko kukaan uhkaillut sinua aikaisemmin?”

 “Ei”

 “Huomasitko, että myös auton renkaitasi oli puhkottu?”

Marie henkäisi ja käänsi nopeasti päänsä taas Mikaa kohti.

 “En. Ihan kuin tämä tyyppi olisi jostain vihainen?!” Marie alkoi hermostua enemmän.

 “Siltä tämä alkaa kyllä näyttää”.

 Marie alkoi nyyhkyttää peloissaan. Hänen rintaansa puristi ja hänestä tuntui, ettei pystynyt hengittämään kunnolla. 

 “Nyt tehdään näin, että minä soitan pojille ja pyydän heidät tänne. Sinä tulet minun mukaani asemalle odottelemaan, että pojat saavat tutkittua lähitienoon. Odota siinä, minä soitan myös Ristolle”, Mika sanoi määrätietoisesti ja astui autosta ulos. 

Hän jutteli hetken puhelimeen, sulki sen ja soitti uuden puhelun.

Marie ei kuullut mitä Mika puhui puhelimeen, mutta hänen ilmeensä oli vakava.

Soitettuaan puhelut, Mika tuli takaisin autoon.

 “Marie, miten voit”, hän kysyi.

 “Minua pelottaa”.

 “Tiedän”, Mika sanoi ja otti Marien käden omaansa. 

Mika oli hämmentynyt siitä, miten Marien pelko häneen vaikutti. Hän ei voinut kuvitellakaan, että joku voisi vielä herättää sellaisia tunteita hänessä. Hän ei tiennyt millaisia ajatuksia hän herättäisi Mariessa, eikä nyt ollut oikea aika selvittää sitä. 

 “Mutta minä otan siitä selvää”, hän lupasi mielessään itselleen.

Mikan kollegat saapuivat pian ja alkoivat tutkimukset. Mika vei heille Marien auton avaimen, jonka Marie oli hänelle antanut. Sitten he lähtivät ajamaan kohti poliisiasemaa Julian ja Pasin seuratessa heitä omalla autollaan.

 “No niin, perillä ollaan”, Mika sanoi ja nousi autosta. 

Hän kiersi auton toiselle puolelle ja avasi oven Marielle. Turtana Marie nousi autosta ja ojensi kätensä Mikan auttavaan käteen. Nelistään he nousivat poliisiaseman rappuja ylös.

Risto oli heitä jo vastassa. Vakavana hän ohjasi saapujat poliisien taukohuoneeseen ja ojensi Marielle tuolin.

 “Odottakaa täällä, me juttelemme vähän Mikan kanssa tuolla käytävässä”.

Julia käveli edestakaisin Pasin ja Marien istuessa.

 “Tämä on ihan hirveää! Kuka voi tehdä tuollaista?”

 Hän nojasi oven pieleen voipuneena, kun kuuli käytävästä puhetta. Osa hiljaisesta keskustelusta kiinnitti hänen huomionsa.

 “Ihan oikeasti, Risto. Minun on päästävä irti tästä jutusta. Ei ole oikein, että olen mukana tässä, kun minä tunnen näin. Haluan olla hänen tukenaan!” Julia kuuli Mikan sanovan kiihtyneellä äänellä.

 “Milloin muulloin tahansa olisin todella iloinen, että sanot haluavasi olla jonkun naisihmisen tukena, mutta sinä olet meidän parhaimpia tutkijoita”.

 “No, kai tässä talosta muitakin ammattitaitoisia löytyy kuin minä? Kysy Sepolta, hän on kokenut ja määrätietoinen tyyppi. Eikä hän varmasti kieltäydy auttamasta sinua”.

 “No, kysyn häneltä. Olisin vain halunnut hoitaa tämän jutun sinun kanssasi”, Risto sanoi alistuneena.

 Julia kuunteli tyrmistyneenä keskustelua. Hän katsoi tolaltaan poissa olevaa ystäväänsä ja oli oikeastaan tyytyväinen, että oli kuullut käytävässä käydyn keskustelun. Nyt hän tiesi, että hänen rakas ystävänsä olisi hyvissä ja osaavissa käsissä, ehkä myös vapaa-ajallaan. Hän meni ystävänsä luokse ja rutisti tätä kovasti.

 “Kyllä kaikki järjestyy, Marie”, hän sanoi.

Risto tuli taukohuoneeseen ja pyysi nyt vuorostaan, että saisi keskustella Marien kanssa kahden kesken. Muut menivät käytävään odottelemaan ja Mika sulki oven heidän perässään.

Arastellen ja vakavana hän katsoi Juliaa ja Pasia.

 “Minun on viisainta luovuttaa paikkani toiselle tässä jutussa. En pysty olemaan tässä täysillä mukana tutkijana”.

Pasi katsoi ihmeissään Mikaa.

 “Mutta etkö sinä ole tuon Riston työpari?”

 “Olen, mutta tässä jutussa en enää”.

 “Minä satuin kuulemaan osan keskusteluanne käytävässä. Minä olen kanssasi samaa mieltä. Marie tarvitsee sinua, vaikkei ehkä sitä itse vielä tiedäkään”.

Mika punastui hieman, kun tajusi, ettei hänen tunteensa ehkä olleetkaan niin piilossa kuin oli kuvitellut.

Pasi meni Mikan luo ja taputti tämän olkapäälle.

 “Tiedätkö, olen samaa mieltä! Eiköhän se Marie myös jotain tunne... En ole ennen nähnyt hänen lähettelevän lentosuukkoja julkisella paikalla. Ja taisivat monet muutkin ihmetellä sitä. Ei se niin huomaamaton ele ollut kuin hän luuli. Oikeastaan tervetullut, eipähän Juliankaan enää tarvitse miettiä päätään puhki, kenet seuraavalla kerralla kutsuisi meille “syömään” yhtä aikaa Marien kanssa”.

Punastunut Mika ryki ja yski hämmentyneenä.

 “Kyllä se siitä”, Pasi jatkoi ja taputteli leikkisästi ystäväänsä selkään.

Julia ja Pasi lähtivät kotiinsa sovittuaan, että Mika veisi Marie kotiin. 

Poliisit, jotka olivat tutkineet Marien auton, hinauttivat sen poliisiasemalle lisätutkimuksia varten. Joten Marie joutuisi olemaan jonkin aikaa ilman autoa.

 “Minä vien sinut kotiin”, Mika sanoi Marielle, kun Risto päästi tämän jutustelun jälkeen lähtemään.

 “Kyllä se sopii”, Marie sanoi hiljaa.

 Marie otti laukkunsa ja he lähtivät kohti Mikan autoa. 

Marie ohjasi Mikan kotiinsa ja pyysi häntä sisälle. Mielissään kutsusta Mika lupasi tulla hetkeksi.

 “Sinä olet ilmeisesti juuri muuttanut tänne?” Mika kysyi nähtyään muutaman laatikon eteisessä.

 “Kyllä, muutama päivä sitten sain tavarat kannettua ja siskoni kanssa järjestelin paikat jotenkin kuntoon. Onhan täällä vielä paljon tekemistä, mutta voiton puolella olen”.

 “Hyvinhän te olette saaneet tehtyä. Minulla oli vielä kuukausien jälkeenkin laatikoita purkamatta”.

 “Me olemmekin siskoni kanssa oikeita tehopakkauksia. Ottaisitko kahvia?” Marie kysyi.

 “Kiitos, voisin ottaa”.

Marie meni keittiöön laittamaan kahvia ja jotain pientä syötävää. Mika katseli ympärilleen sillä aikaa ja sattui vilkaisemaan keittiöön, missä Marie hääräsi. Hän jäi tuijottamaan näkyä, eikä tajunnut, että Marie oli kääntynyt ja sanonut hänelle jotain.

 “Haloo! Maa kutsuu!”

 “Ähh… anteeksi en kuullut”.

 “Huomasin”, Marie naureskeli ja jatkoi “haluatko sokeria ja maitoa kahviisi?”

 “Jep, molempia”.

He joivat kahvia ja juttelivat kaikenlaista. Mika ei halunnut ottaa illan tapahtumia puheeksi, koska oli nähnyt Marien niin peloissaan. Mutta heillä riitti muutenkin paljon juteltavaa, eivätkä he huomanneet ajankulua, ennen kuin Marie haukotteli antaumuksella.

 “Ei ole totta, kello on jo kaksi. Minun täytyy nyt lähteä, aamulla alkaa työt seitsemältä. Taitaa olla aika vaikea aamu tiedossa”, Mika sanoi.

 “Kiitos kun toit minut kotiin”, Marie vastasi vakavana.

 “Marie, ilo oli kokonaan minun puolellani. Kiitos kahvista ja juttuseurasta”.

Marie saattoi vieraansa eteiseen. Mika kääntyi ovella Marieen päin ja katsoi häntä silmiin.

 “Soita minulle heti, jos jotain tapahtuu. Tai jos sinua pelottaa. Jutteleminenkin auttaa.

Voit soittaa milloin vain, vaikka keskellä yötä”.

 “Kiitos”.

 “Lupaatko soittaa?”

 “Lupaan”.

Mika kääntyi, avasi oven ja vielä ennen sulkemistaan hän katsoi pitkään Marien silmiin.

 “Hyvää yötä, Marie”, hän sanoi hiljaa.

 “Hyvää yötä, Mika. Ja kiitos”, Marie vastasi ja sulki oven.

Oven sulkeuduttua Marie nojasi seinään ja henkäisi syvään.

 “Huh, olipas melkoinen ilta”.

Nopeasti hän kävi pesulla ja meni vuoteeseen. Kauaa ei hänen tarvinnut odottaa, kun jo uni otti vallan kaikesta huolimatta.

Marie oli nukkunut noin tunnin, kun hän heräsi ovikellon soittoon ja paukkeeseen, joka kuului, kun ovea potkittiin. Sydän kurkussa Marie nousi hitaasti vuoteesta ja kurkisti varovasti verhojen raosta ulos. Hän varoi heiluttamasta verhoja, ettei ovella olija huomaisi häntä.

Ovella oli tummiin pukeutunut mies, suhteellisen pitkä, mutta tämän muita tuntomerkkejä ei erottunut.

Yhtäkkiä mies kääntyi makuhuoneen ikkunaan päin ja lähti tulemaan sitä kohti. Makuhuoneen tuuletusikkuna oli auki ja Marie kuuli, miten mies liikkui hänen ikkunansa takana ja tuli lähemmäksi auki olevaa ikkunaa.

Marie perääntyi nopeasti varoen samalla heiluttamasta verhoja ja meni tiiviisti seinän viereen, eikä uskaltanut kunnolla hengittääkään, ettei mies huomaisi minkäänlaista liikettä sisältä. Miehen raskas hengitys kuului avonaisesta ikkunasta.

Kuului veret seisauttava vihainen koputus ikkunaan. Hetken oli hiljaista, kunnes taas kuului samanlainen koputus. Marien sydän hakkasi kuin viimeistä päivää. Sama paniikin tunne täytti joka solun Marien kehosta, samanlainen kuin oli ollut illalla parkkipaikalla. Marie tärisi ja vapisi, hänen jalkansa olivat vähällä pettää, mutta hän sai kuitenkin pidettyä itsenä pystyssä. Tuntui ikuisuudelta odottaa, mitä mies seuraavaksi tekisi, mutta vähitellen miehen liikkeen äänet loittonivat.

Marie ei tiennyt kuinka kauan oli ollut seinän vieressä ja vapissut. Vihainen vieras oli poistunut jonkin aikaa sitten, mutta Marie ei ollut uskaltanut liikkua.

Viimein hän varovasti hiipi vuoteeseen, veti peiton kokonaan päälleen ja valvoi koko loppu yön peläten, että vierailija tulisi takaisin.

Viimein aamu alkoi sarastaa ja Marie uskaltautui peiton alta pois. Varovasti hän kurkisti ikkunasta ulko-ovelle, muttei nähnyt muuta kuin aikaisen auringon säteet, jotka paistoivat pilvettömältä taivaalta.

Auringon säteiden myötä, myös yön ahdistava kokemus alkoi haihtua. Hän ajatteli, että vierailija oli joku, joka oli tulossa yöllisiltä reissuiltaan kotiin ja koputellut ja potkinut väärää ovea ja ikkunaa.

 “Niin sen täytyy olla”, hän ajatteli ääneen.

Hän oli syömässä aamiaista, kun puhelin soi. Numero oli jälleen kerran tuntematon.

  “Marie Juntunen”, hän vastasi varovasti.

 “Huomenta Marie, saitko nukuttua?” Kuului Mikan ääni.

 “Huomenta vaan itsellesikin. No, miten sen nyt ottaa. Minulla kävi vieras yöllä”, hän sanoi ja kertoi yölliset tapahtumat.

 “Sinun piti soittaa minulle, jos jotain tapahtuu”, Mika sanoi vihaisena ja jatkoi

 “Sinä lupasit, muistatko?”

 Marie oli hetken hiljaa, koska ei tiennyt miten vastata miehen syytöksiin.

 “Anteeksi vaan! En uskaltanut liikkuakaan, joten en lähtenyt hakemaan puhelinta huoneen toiselta puolelta. Ja loppu yön olin tiukasti peiton alla. Ja kaiken lisäksi häirikkö lähti pois”, Marie vastasi kärkkäästi.

 “Anteeksi Marie, minun ei olisi pitänyt syyttää sinua. Olen valvonut myös melkein koko yön ja miettinyt eilistä ja kaikkea, mitä on viime aikoina tapahtunt.”

 “Mitä te olette saaneet Tiinan tapauksesta selville? Ai, niin ethän sinä varmaankaan saisi puhua tästä mitään, mutta tämä kai kuitenkin liittyy minuunkin nyt, vai mitä?”

 “Totta, en saisi puhua tästä tapauksesta. Toivottavasti, et loukkaannu, kun en voi puhua siitä”.

 “En tietenkään. Tiedän, että tapauksista ei saa kertoa ulkopuolisille.”

 “No, et sinä ihan ulkopuolinenkaan enää ole, mutta…”

 “Niin, en kai…”

 “Marie, minun pitää kertoa sinulle jotain. Minä en ole tässä tapauksessa tutkijana enää”.

 “Mikset?”

 “No kun… tuota… hmm… saanko sanoa suoraan?”

 “Ole hyvä vaan”.

 “Asia on nimittäin niin, että… tuota…”

 “Niin”

 “Älä nyt säikähdä”.

 “Niiiin…”

 “Tuota… minä olen… tuota… olen huomannut, että… minulla on tunteita sinua kohtaan”.

Puhelimen molemmissa päissä tuli aivan hiljaista. Marie oli häkeltynyt. Tunnustus oli tullut niin äkkiä, ihan puun takaa.

 “Marie?” Kuului Mikan kysyvä ääni puhelimen toisessa päässä ja jatkoi

“Anteeksi, minun ei olisi pitänyt laukaista sitä näin suoraan ja näin nopealla aikataululla, mutta halusin, että tiedät, etten ole tutkimuksissa mukana täysillä… ja miksi”, Mika jatkoi.

 “Ei… se mitään. Olen vain vähän yllättynyt, en osannut odottaa tällaista”, Marie vastasi hieman hämillään.

 “Lähtisitkö tänään illalla syömään minun kanssani?”

 “Ai… no… en oikein tiedä”, Marie vastasi haluten vähän hiillostaa Mikaa.

 “Eihän sinun pakko ole… tietenkin voit kieltäytyä. Tämä oli nyt vain tällainen päähänpisto”, Mika sanoi nolona.

 “Toisaalta, saattaisinpa suostuakin”, Marie virnisti.

 “Oikeastiko?”

 ”Tulisin kyllä… mielelläni”.

 “Hienoa! Osaat kyllä pitää jännityksessä”, Mika totesi helpottuneena.

 “Se oli oikeastaan tarkoituskin”, Marie vastasi mielissään Mikan kutsusta.

He sopivat ajan, että Mika tulisi hakemaan Marien kuuden aikaan illalla, mutta Mika ei kertonut paikkaa, mihin hän Marien veisi. 

Sydän innosta pamppaillen, Marie hörppäsi nopeasti kahvinsa, laittoi itsensä valmiiksi ja suunnisti linja-autopysäkille.