29

Marie liikkui hiljaa. Hän mietti, oliko mies tosiaan antanut niin helposti periksi ja lähtenyt kotiin. Sitä hän ei uskonut. Miehellä oli liian paljon menetettävää, ettei hän antaisi niin vaan periksi. Mutta missä tämä oli? Hänen oli oltava todella varovainen ja liikuttava todella hiljaa. Mies saattaisi yllättää hänet milloin tahansa. Tämä varmasti tuntisi metsän hyvin. Hän taas itse ei tiennyt, mihin suuntaan hänen pitäisi lähteä, että pääsisi ihmisten ilmoille. Tässä vaiheessa viimeistään oli täysin selvää, ettei lähiteinoilla ollut asutusta. Oli haastavaa saada apua, mutta hän kyllä saisi apua jostain. Pakkohan hänen oli. Eihän kaikki voinut tänne metsään päättyä. 

Marie huomasi maaston nousevan ja lähti suunnistamaan kohti mäennyppylää. Hän liikkui hitaasti ja yritti varoa astumasta oksien päälle. Mutta vaikeaahan se oli tällaisessa metsässä, kun risuja oli joka paikassa. 

Hän säikähti rasahdusta, joka kuului ihan läheltä. Hänen sydämensä oli pysähtyä. Mistä ääni kuului? Marie pysähtyi kuuntelemaan. Oli aivan hiljaista, tuntui kuin koko metsä olisi vaientunut täysin hiljaiseksi. Hän tajusi rasahduksen tulleen hänen astuttuaan risukon päälle. Helpotuksesta huokaisten hän jatkoi varovasti matkaansa.

Tihenevä hämäryys alkoi ottaa metsän valtaansa ja hiljalleen alkanut sade kasteli metsän tehden siitä liukkaan ja entistäkin vaarallisemman. Tosin sateen ropina peitti alleen hänen askeltensa ääntä, mutta samalla se peitti myös kaiken muun äänen. Hän ei voinut tietää, oliko pimenevä metsä ja sateenropina piilottamassa alleen jotain vaarallista. Vaaniko mies häntä jossain lähistöllä? Kaikki aistinsa äärimmilleen pingottaen hän jatkoi kulkuaan niin varovasti ja hiljaa, kuin vain tuossa maastossa oli mahdollista. Hänestä tuntui, että vaanivia silmiä oli jokaisen puun takana. 

Mäennyppylän huippu alkoi olla jo lähellä. Varovasti hän jatkoi sitä kohti, pysähtyi välillä kuulostelemaan ja jatkoi jälleen varoen matkaansa. Hän antoi katseensa kiertää pimenevässä illassa, vai oliko jo yö, sitä hän ei pystynyt sanomaan. 

 ”Tuon puun viereltä varmasti näkisi hyvin mihin lähteä, kunhan aurinko alkaa nousemaan.” hän sanoi mielessään huomatessaan jykevän ja suuren puun varjon jonkin matkan päässä.

Mitä lähemmäksi tuota puuta hän tuli, sitä hermostuneemmaksi hän jostain syystä tuli. Äärimmilleen katseensa ja kuulonsa terästäen, hän yritti saada hermostukselleen syytä, mutta ei nähnyt eikä kuullut mitään. Hänestä tuntui, ettei hän ollut yksin. Ihan kuin joku tai jokin seuraisi hänen jokaista liikettään.

 ”Yritä nyt olla panikoimatta ja hermostumatta.” Marie yritti tsempata itseään ja jatkoi matkaansa kohti mäen lakea.

 ”Sinähän se tulet suoraan syliin”, kuului karkea ääni hänen takaansa ja samalla noiden aikaisemminkin häneen takertuneet rajut kourat tarttuivat hänen olkapäähänsä. Ja ote ole tällä kertaa niin kova ja luja, ettei siitä voinut päästä irti.

Marie säikähti pahanpäiväisesti. Tuntui, että hänen sydämensä lakkasi lyömästä. Hänet valtasi järkyttävä pakokauhu ja hän jäätyi aivan totaalisesti. 

Miehen toinen käsi tarrautui kiinni Marien käteen ja taivutti sen rajusti tämän selän taakse. Mariesta tuntui, että hänen olkapäänsä oli lähdössä sijoiltaan. 

 ”Enää et pääse karkuun! mies ärähti ja taivutti Marien kädet selän taakse raivoisalla otteellaan.

Marien käsiin sattui olkapäistä lähtien. Mies tyrkkäsi Marien edellään eteenpäin, alas mäennyppylältä, eikä välittänyt vaikka Marie kompastui kantojen ja risujen peittämässä maastossa. Julmasti tämä kiskoi naisen ylös ja tyrkkäsi eteenpäin. Marien silmissä säkenöi kivusta, mutta hän ei voinut jäädä kivun kynsiin, vaan oli jatkettava matkaa tuon teräksisen otteen tarrautuessa yhä tiukemmin hänen taakse taivutettujen käsiensä ympärille.

 ”Tästähän saattaa tulla vieläkin täydellisempää, kuin olin suunnitellut”, mies sanoi ilkeästi naurahtaen.

Marie oli hiljaa. Ei hän olisi varmaan ääntä saanutkaan, vaikka olisi yrittänytkin. Hän ei tiennyt edes, mitä olisi voinut sanoa. Toivo alkoi hiipua hänessä ja epätoivo otti julmaan otteeseensa.

 ”Tässäkö tämä nyt sitten on? Kukaan ei osaa tänne tulla etsimään. Kunpa Tiina pääsisi ihmisten ilmoille ja hälyttämään apua.” hän ajatteli mielessään epätoivoisena. 

Mies tyrkki häntä kovakouraisesti edellään eteenpäin. Monta kertaa Marie meinasi kaatua miehen kovakouraisuuden takia, mutta mies ei siitä välittänyt. Aina kun Marie horjahti, mies tarttui hänen käsivarrestaan kiinni ja hirvittävä kipu räjähti hänen kädessään. Varmasti olkapää oli ainakin sijoiltaan tai vieläkin pahempaa. Marien silmissä säkenöi kivusta. Välillä tuntui, että kipu oli viedä häneltä tajun, mutta mies ei antanut armoa, hänen oli jatkettava eteenpäin. 

Kuljettuaan hyvän aikaa, mies vankeineen saapui takaisin talolle. Talon ikkunoista paistoi valo pimeään. Normaalisti ikkunoista loistava valo pimeään ja sateiseen yöhön olisi ollut lohduttava ja kutsuva, mutta sitä se ei nyt ollut. Nyt se oli kaikkea muuta. Se oli pelottavinta, mitä Marie oli koskaan kokenut. Hän ei tiennyt, mikä häntä tuolla talossa odotti. 

Mies tyrkkäsi Marien entistäkin kovemmin eteenpäin.

 ”Bunkkeri kutsuu!” Mies sanoi jäätävän pahaenteisesti.

Marien silmät täyttyivät kyyneleistä ja pelosta. Hän mietti kuumeisesti, miten pääsisi pakoon. Miehen ote oli niin tiukka, ettei siitä ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon Marien kaltaisen hennon naisen. Ja kaiken kukkuraksi kipu olkapäässä oli niin raju, ettei Marie uskaltanut edes yrittää mitään.

Talon ulko-ovelle nousi portaat ja mies tyrkkäsi Marien portaita ylös. Mies nykäisi oven auki ja työnsi naisen sisälle. 

 ”Mene!” mies ärähti.

Marie otti muutaman askeleen ja tuli pienestä eteisestä hallin tapaiseen tilaan. Pieni liike nurkan takana sai hänen huomionsa siirtymään pois kivusta. Hän näki jotain tuttua ja samalla hän kuuli ihanimman äänen ikinä

 ”Poliisi!” Mikan jäätävä ääni kuului nurkan takaa ja samalla hänen kädessä oleva aseensa tuli esille ja osoitti suoraan sieppaajaa. Mikan katse oli jäätävä, kun hän otti askeleen kohti miestä.

Mies tyrkkäsi Marien eteenpäin ja kääntyi lähteäkseen karkuun ulos, mutta ulko-ovella miehen takana oli toinen poliisi aseen kanssa ja katkaisi miehen matkan kertaheitolla.

Mies päästi sellaisen kiroustulvan, ettei Marie ollut koskaan kuullut moista. 

 Mika ja toinen poliisi, jota Marie en tunnistanut, ottivat sieppaajan kiinni ja laittoivat rauhoihin. Mies riuhtoi raivon vallassa. Hänellä ei ollut mitään menetettävää, joten hän laittoi kaiken voimansa ja vihansa peliin, että olisi päässyt irti poliisien otteesta. Melkein hän siinä onnistuikin, mutta kokeneet virkavallan edustajat saivat miehen taltutettua ja aisoihin. 

Mika soitti puhelun, eikä mennyt kauaa, kun poliisiauto ajoi pihaan. Pari rotevaa poliisia nousi autosta ja ottivat kiinni otetun miehen huostaansa ja istuttivat tämän autoon. Mies riehui auton takaosassa kiroten ja potkien.

  ”Rauhoitu!” Toinen rotevista poliiseista sanoi käskevällä äänellä.

Mies vain jatkoi riehumistaan. Tämä ei voinut käsittää, että kaikki olisi nyt loppu. Hänen työnsä oli jäänyt kesken. Hän oli epäonnistunut. Täydellisesti epäonnistunut. Kaikki oli noiden kahden kirotun naisen syytä!

Mika oli palannut takaisin taloon. Marie istui tuskaisena ja itkuisena nojaten seinään. Tämä oli ilmiselvästi shokissa.

  ” Marie, oletko kunnossa?” Mika kysyi tukahtuneella äänellä samalla varovasti ottaen Marien kasvot käsiinsä, muttei saanut vastausta. 

  ”Marie, se on ohi nyt.” Mika sanoi ja se oli viimeinen mitä Marie kuuli, ennen kuin hän vajosi hämäränrajan toiselle puolelle.