27

 ”Oletko varma, että tänä iltana yritetään pakoa?” Marie kysyi Tiinalta.

 ”Olen!”

 ”Käydään vielä kerran läpi, mitä suunniteltiin”.

Parivaljakko kävi suunnitelman läpi jälleen, ties monennettako kertaa. Mutta he halusivat olla aivan varmoja, että he selviäisivät siitä ilman, että heidän arkailunsa ja unohtamisensa tekisivät pakoyrityksestä fiaskon. Heidän olisi aivan pakko onnistua. Heillä olisi vain tämä yksi ainoa kerta tarjolla. Muuta heille ei varmasti enää suotaisi. Jos he nyt epäonnistuisivat, se olisi heidän tarinansa loppu, molempien.

He tiesivät molemmat, mitä tehdä ja miten. Nyt ei auttanut muuta, kuin odottaa ja kuulostella ääniä, joita tuon miehen tulo ennakoisi. Miten pitkä odottavan aika olikaan! He istuivat hiljaa sängyllä vieretysten, välillä toinen heistä nousi ja kävi ovella kuulostelemassa. Mitään ei kuulunut pitkään aikaan. He jo ajattelivat, ettei mies sinä päivänä tulisikaan.  

Ja sitten. Askeleet kuuluivat rapuista. Naiset kiiruhtivat sopimilleen paikoille. He odottivat. He olivat valmiina! Askeleet lähestyivät ja pysähtyivät juuri oven taakse. Tulija ei osannut arvatakaan, mikä häntä odottaisi! Nyt naiset eivät enää voineet perääntyä. Nyt oli se hetki.

Avain työntyi lukkoon, lukko napsahti ja ovi alkoi avautua. Marie ja Tiina odottivat, että ovi avautuisi sovittuun pisteeseen asti ja sitten he hyökkäsivät. Marie tarttui ovenkahvaan ja työnsi niin voimalla ja nopeasti, kuin ikinä pystyi. Sieppaaja yllättyi täydellisesti ja menetti tasapainonsa. Lautanen, jolla vankien leivänkannikat oli sinkoutui lattialle ja posliinilautanen levisi sirpaleina pitkin punkkerin lattiaa. Miehen kädessä ollut muovinen pullo lensi myös lattialle ja sen korkki lensi kaaressa jonnekin. Vesi, joka pullossa oli, alkoi valua lattialle.

Sillä samalla hetkellä, kun sieppaaja menetti kiroillen tasapainonsa, Tiina ryntäsi rappuja ylös.

 ”Tiina, mene! Juokse!” Marie huusi tälle.

Marie joutui itse kompuroimaan sieppaajan yli. Hän oli juuri päässyt rapuissa pari askelmaa ylöspäin, kun kova koura tarttuivat hänen toiseen nilkkaansa kaataen hänet ja alkoi vetää säälimättä naista rappuja alas.

 ”Mitä kirottua te menitte tekemään!!” sieppaaja huusi raivon vallassa.

Paniikki valtasi Marien. Kaatuminen rapussa oli ollut tuskallinen. Hän oli loukannut kätensä ja toisen polvensa. Oli hän lyönyt poskensakin rapun kulmaan. Mutta kipu oli nyt pakko jättää toisarvoiseksi. Hänen oli pakko päästä sieppaajan kourista pois ja äkkiä. Toisella jalalla hän yritti epätoivoisesti potkia miehen kättä, että saisi irrotettua tämän otteen nilkastaan. Ote nilkasta oli kova, mutta pelko ja paniikki antoivat Marielle ennennäkemättömän voiman ja hän pääsi kuin pääsikin otteesta irti. Hän kompuroi lähes nelinkontin raput ylös. Päästyään rappujen yläpäässä olevalle ovelle hän paiskasi sen kiinni. Nopeasti hän yritti kartoittaa, missä päin taloa oli ulko-ovi. Tuntui, että paniikki vei hänen suuntavaistonsa kokonaan. Äkkiä hän huomasi oven ulos. Se oli takaovi… sinne hän ryntäsi. Samalla, kun hän avasi takaoven, hän kuuli, miten rappujen yläpäässä oleva ovi avautui ja pamahti auetessaan seinään. Hän ei jäänyt kuuntelemaan eikä ihmettelemään sitä, vaan paineli terassille, terassin rappuja alas ja kohti läheistä metsikköä. Hänen polveensa ja käsiinsä sattui valtavasti. Mutta nyt oli vain pakko juosta, sattui tai ei. Katseellaan hän etsi sopivaa kohtaa metsikön reunasta, että pääsisi vähemmän näkösälle ja metsän siimekseen. Hän kuuli miehen huutavan jotain, muttei saanut siitä selvää. Mutta raivoissaan mies oli, se ei todellakaan jäänyt epäselväksi.

Marie juoksi henkensä edestä. Hän kompuroi risukossa ja kompastui kantoon. Ei auttanut muuta, kun nousta ja juosta. Hänen verensä kohisi ja hän juoksi kohti tiheikköä, joka oli jonkin matkan päässä. Nopeasti hän vilkaisi taakseen ja näki miehen juoksevat hänen takanaan. Kauhu laittoi hänet juoksemaan niin kovaa, ettei varmaan ikinä ennen. Marie pääsi tiheikön luokse ja sujahti risukon läpi näkymättömiin. Hän ryntäsi niin nopeasti eteenpäin, kuin vain tuossa maastossa oli mahdollista. Nopeasti katseellaan haravoiden, hän teki päätöksen lähteä vasemmalle. Siellä näytti suojaiselta ja siellä saattaisi olla ensihätään joku piilopaikka, jonne voisi hetkeksi piiloutua tasaamaan hengitystään. Hetken juostuaan hän vilkaisi taakseen, eikä nähnyt miestä missään. Mutta hän ei voinut jäädä siihen odottamaan, vaan hänen oli jatkettava matkaa ja löydettävä turvallinen paikka. 

Marie hidasti vauhtiaan, ettei pakenemisen ääni kantautuisi saalistajan korviin. Marien oikealla puolella oli syvennys ja syvennyksen takana pusikko. Sinne hän suunnisti. Pusikon taakse päästyään hän painautui tiiviisti maata vasten. Hän pystyi seuraamaan piilostaan ympäristöään. Miestä ei näkynyt. Marie vilkaisi taakseen ja näki siellä suojaisan kivikasan. Hiljaa hän hivuttautui sinne. Kiviröykkiön taakse päästyään, hän kyyristyi ja kurkisti kivien välistä. Siellä mies oli! Tulossa juuri sitä äskeistä syvennystä kohti. Ihan kuin tietäen Marien olevan siellä. Marie painautui tiiviisti kiviröykkiön keskelle seuraten miehen liikkeitä. Mies pysähtyi syvennyksen reunalle. Hän etsi katseellaan naista. Mutta naisesta ei näkynyt jälkeäkään.

 ”Sinä et kauaksi pääse!” mies huusi raivoissaan.

Huuto sai Marien selkäpiin karmimaan. Hänestä tuntui juuri siltä, mitä mies huusi. Mutta hän pysyi hiljaa paikallaan. Ei liikahtanut senttiäkään.

Mies seisoi pitkään paikallaan ja etsi katsellaan naista. Mutta ei nähnyt naisesta vilaustakaan. Pimenevä ilta oli onneksi naisen puolella ja antoi ylimääräisen suojan ja turvan.

Lopulta mies kääntyi ja lähti kävelemään Mariesta poispäin, mutta hetken päästä tämä pysähtyi ja kääntyi. Hän jäi siihen hetkeksi odottamaan ja jatkoi sitten matkaansa poispäin.

Varovasti Marie nousi ja hiipi hiljaa piilostaan. Hän katseli ympärilleen etsien suuntaa, mihin suunnistaisi. Hiljaa hän lähti kohti vastakkaista suuntaa, missä syvennys oli. Se näytti suhteellisen helppokulkuiselta hämärässä.

Marie mietti, mihin suuntaan Tiina oli suunnistanut. He olivat nyt omillaan. He eivät voisi nyt auttaa toisiaan. Oli vain luotettava siihen, että toinen olisi hyvässä piilossa ja että heidän tiensä pian kohtaisivat taas. 

Hetken kuljettuaan, Marie huomasi tihenevän metsän ja suunnisti sinne. Vähän väliä taakseen katsellen hän saapui tiheämmän metsikön reunaan. Siellä hän pystyi vähän rauhoittumaan.