25

 Aamulla jyskyttävä päänsärky oli hieman hellittänyt, kun Marie sai silmänsä auki. Mutta hän arveli, että hänen kasvojaan koristi kunnon sinipunainen mustelma, ehkä jopa useampi. Varovasti hän koski kasvojaan ja kivusta päätellen hän oli oikeassa mustelmista. Kunhan Tiina heräisi ja vahvistaisi hänen epäilyksensä. 

He olivat jättäneet huoneeseen valon palamaan, ettei heidän tarvitsisi kompuroida huoneen läpi, etsiäkseen valokatkasijaa ja tietenkin valo loi edes hieman turvallisuuden tunnetta ahdistavaan tilanteeseen.

Hän näki, että Tiina nukkui vielä. Tämä oli aika levottomasti pyörinyt vuoteella yöllä ja tuntui, että oli vasta aamuyöstä rauhoittunut. Marie antoi Tiinan nukkua ja nousi varovasti vuoteen laidalle istumaan. Hän yritti olla heiluttamatta sänkyä, ettei Tiina vain heräisi. 

 Marie laski päänsä käsiensä varaan ja sulki silmänsä. Siinä hän oli tovin, ehkä toisenkin, omien ajatustensa kanssa. 

 ”Rakas Taivaan Isä, auta meitä” Marie huokaisi mielessään. 

Tilanne näytti toivottamalta. He olivat täällä paksujen seinien sisällä ja arvatenkin kellarikerroksessa. Huoneesta oli vain yksi uloskäynti ja se johti suoraan sieppaajan syliin… Ei ollut ikkunaa, ei toista ovea. Ei kertakaikkiaan mitään muuta teitä pois, kuin tuo ovi ja sekin oli lukossa. Marie saattoi kuvitella heidän olevan kaukana taajamasta, todennäköisesti myös aika kaukana lähimmistä naapureista. 

 Ainut toivo heillä taisi olla eilinen puhelu tai melkein puhelu, jonka Marie oli saanut soitettua Mikalle. Ei voinut kun toivoa, että Mika olisi edes jotain vinkkiä saanut tuosta soitosta. Ainakin sen, että he olisivat elossa. 

 Varovasti Marie nousi sängyltä ylös. Häntä huimasi hieman, joten hän yritti keskittää ajatuksensa koukkuun, joka oli kiinnitetty vastakkaiseen seinään ja saada huimauksen asettumaan. Hetken päästä hän onnistuikin siinä. Hiljakseen hän käveli huoneessa ympäriinsä, asteli ovelle ja kokeili varoen aukeaisiko se. Ei, se ei auennut, juuri niin kuin hän arvelikin. Hän kumartui katsomaan, millainen oven lukko oli. Marie yritti katsoa sen läpi nähdäkseen, oliko edes pientä valonkajoa näkyvissä lukon läpi, mutta ei. 

 ”Jos olisi vain joku pieni työkalu, jolla voisi yrittää saada lukon auki”, Marie ajatteli mietteissään ja antoi katseensa kiertää ympäri huonetta, muttei nähnyt mitään sopivaa.

 Hän ei antaisi nyt periksi. He eivät saaneet antaa periksi. Heidän olisi laadittava suunnitelma pois pääsemiseksi. Kunhan Tiina ensin heräisi.

 Marie yritti kuulostella korva ovessa kiinni, kuuluisiko talosta ääniä. Mutta mitään ei kuulunut. Olisiko niin, ettei talossa ollut juuri sillä hetkellä ketään? Vai oliko vielä yö ja tuo julma sieppaaja nukkui? 

 ”Olisipa edes pieni ikkuna, josta näkisi, mikä vuorokauden aika edes on”, hän mietti. Mutta sellaista ei ollut. 

 Hiljakseen Marie kiersi koko huoneen, tutki jokaisen seinän tarkkaan etsien edes jotain. Mitä, sitä hän ei tiennyt. Mutta silti jatkoi tutkimista. Oli löydyttävä joku keino päästä tästä vankilasta! 

 ”Marie, oletko kunnossa?” Kuului Tiinan varovainen ääni huoneen toiselta puolen.

Marie kääntyi äänen suuntaan.

 ”Olen kyllä. Vähän taitaa mustelmia olla, vai mitä?

 ”Olet oikeassa. Niitä on ja ihan mojovia onkin”.

Marie kosketti varovasti oikeaa poskipäätään ja sävähti kivusta.

 ”Kyllä mustelmat aina paranee”, hän sanoi vaisusti hymyillen.

Tiina nousi istumaan sängyn laidalle ja nojasi kämmeniinsä huokaisten syvään. 

 ”Mitä sinä etsit?” Tiina kysyi Marielta.

 ”Jotain, en tiedä mitä, mutta jotain…” Marie sanoi mietteissään ja antoi katseensa kiertää seinää ylhäältä alas ja jatkoi,

 ” Jos vain löytyisi joku, jolla voisi yrittää oven lukkoa auki. Ihan mikä vain”.

Tiina liittyi vankitoverinsa kanssa etsintäoperaatioon. Yhdessä varmasti he keksisivät jonkin keinon. Hän liu’utti kättään seinää pitkin, kun hänen kätensä osui naulaan, jota Marie oli juuri hetki sitten tuijottanut saadakseen huimauksen kuriin. Tiinan käsi jatkoi eteenpäin hetken ja pysähtyi. Hän liu’utti kättään takaisin naulan päälle ja jätti kätensä siihen. 

 ” Olisikohan tästä yhtään apua?” hän kysyi katsoen mietteissään naulaa.

 ”Ai, mistä?”

 ” Tästä naulasta.”

  Marie jäi tuijottamaan Tiinan käden vieressä olevaa naulaa. Todellakin! Voisiko siitä olla apua? 

Hän astui Tiinan viereen ja katsoi, kun Tiina yritti liikuttaa naulaa. Mutta se ei liikahtanutkaan.

 ” Naula on tosi tiukasti kiinni seinässä” Tiina sanoi.

 ” Saanko kokeilla?” Marie kysyi samalla ottaen naulan päästä kiinni ja yrittäen liikutella sitä. Mutta turhaan. Naula oli ja pysyi paikallaan. 

 ”Yritetään saada sitä pikkuhiljaa liikkumaan, jospa se löystyisi siitä ja lopulta irtoaisi”, Marie jatkoi.

 Naiset ryhtyivät toimeen. He yrittivät saada naulaa liikutettua ylös ja alas, sivulta toiselle, mutta turhaan. Sormet verillä he kiskoivat ja riuhtoivat. Mutta naula ei liikahtanutkaan. Epätoivo alkoi nostamaan päätään uhkaavasti. Marie kuuli, miten Tiina nyyhkäisi hiljaa pää käännettynä sivulle, kuin yrittäen peittää epätoivoaan Marielta. 

 ”Tiina!” Marie huudahti hiljaa ja kietoi kätensä tämän ympärille.

 ”Shhhh… kyllä me selviämme. Tiedän, että kaikki tuntuu nyt epätoivoiselta ja turhalta. Mutta kyllä kaikki vielä järjestyy. Mika tekee kaikkensa, että löytävät meidät. Meidän täytyy nyt vain olla vahvoja ja yrittää tsempata itseämme. Tiina, kaikki kääntyy vielä hyväksi. Ihan varmasti! Me ei nyt anneta periksi!” Marie sanoi painokkaasti samalla silittäen Tiinan selkää lohduttaakseen tätä.

 Tiinan nyyhkytys hellitti pikkuhiljaa. Hän kuivasi silmänsä ja hengähti syvään.

 ”Anteeksi, että menetän kontrollini välillä”.

 ”Hei! Ei se mitään haittaa! Me selvitään tästä yhdessä!” Marie sanoi rohkaisevasti ja kuivasi kyyneleen, joka karkasi huomaamattomasti Tiinan silmäkulmasta. Hän kietoi vielä kätensä tiukasti Tiinan ympärille ja lisäsi,

 ”Me selvitään Tiina!”

 He jättivät naulan rauhaan, tällä kertaa. Kyllä he palaisivat sen kimppuun vielä. Mutta nyt se sai olla rauhassa.

 Marie mietti, mitä muita vaihtoehtoja heillä olisi. Ainoa ulospääsytie olisi ovi. Ja ovi oli lukossa. Aina. Jos se oli ainoa tie ulos ja pakoon, oli keksittävä keino päästä siitä ulos! Niin yksinkertaista se oli. Ajatuksen tasolla. Käytäntö olikin sitten toinen juttu. Mutta Marie aikoi keksiä keinon. Ja kun hän sen keksisi, hän esittäisi sen Tiinalle ja yhdessä he kehittelisivät siitä varman pakokeinon.

Yksinkertaista? No ei ollut.

 Tiina istui lyödyn näköisenä sängyllä. Hän oli menettämässä toivoaan poispääsystä.

 ”Entä jos me ei päästäkään täältä pois?” hän kysyi hiljaa Marielta.

Marie meni hänen viereensä ja kietoi kätensä hänen ympärilleen, keinutti häntä kuin lasta.

 ”Mietitään joku toinen keino päästä tuosta ovesta ulos, jos tuo naula ei lähde tuosta seinästä.”

 He istuivat sängyllä ja miettivät. Hiljakseen keskustellen, kuin peläten miehen kuulevan heidän suunnitelmistaan ja aikomuksistaan.

 ”Marie! Meidän on yllätettävä tuo mies! Kun hän tulee tuomaan meille syömistä tai juomista, silloin meidän pitää iskeä! Yllättää hänet täysin!” Tiina sanoi innoissaan.

 ”Totta!! Ja meillä on vain yksi mahdollisuus onnistua. Jos me epäonnistutaan, meille ei tule enää uutta mahdollisuutta.”

 ”Olet oikeassa, mutta onko meillä muuta mahdollisuutta?”

 ”Meidän on suunniteltava yllätys todella huolellisesti. Otettava kaikki vaihtoehdot huomioon, mitkä voi mennä vikaan.”

 He alkoivat hioa suunnitelmaa, miettimään aikataulua. Yllätystä piti miettiä joka kantilta, jos tulisi ikäviä yllätyksiä, miten toimia. Jos toinen pääsisi pakoon ja toinen jäisi kiinni, miten sitten toimittaisiin. Miten apua saataisiin. 

 He tulivat siihen tulokseen, että kaikkein paras aika tehdä yllätyshyökkäys ja pako, olisi illalla, kun mies toisi heille vettä ja syötävää. Silloin he voisivat piiloutua pimeän turvin ja jatkaa pakoa pimeys heidän puolellaan. He päättivät harjoitella hyökkäystä niin, että he toimisivat saumattomasti yhteen.

 ”Meidän on saatava mies tänne huoneeseen sisälle, niin että me itse pääsemme pakoon ja ehtisimme vielä laittaa oven lukkoon.” Marie sanoi miettien samalla, miten se onnistuisi.

 Marie nousi sängyltä ja asettui oven viereen selkä seinää vasten. 

 ”Tiina, tule sinä tuonne oven toiselle reunalle selkä seinää vasten”.

Tiina teki työtä käskettyä. Siinä he seisoivat selät seinää vasten ja miettivät, mitä seuraavaksi. Heillä ei ollut mitään kättä pidempää, mitä he olisivat voineet käyttää aseena. 

 ”Meillä ei ole kuin tämä ovi aseenamme” Marie sanoi. 

Hän oli kyllä huomannut sen voiman, kun se oli paiskaantunut auki miehen tullessa. Heidän pitäisi saada oveen sellainen voima, että sen voimasta mies kaatuisi tai edes hämmentyisi niin, että sen turvin he saisivat etumatkaa ja lukittua miehen sisään huoneeseen. Sitä he alkoivat harjoitella uudestaan ja uudestaan.