23

 Mies oli kävellyt hermostuneena työhuoneeseensa, varmana siitä, että tuo kirottu poliisi oli nähnyt hänen lävitse. Hänen niskansa punoitti ärtymyksestä. Miksi ihmeessä hänen pitikään olla niin ärtynyt ja suorasanainen tuolle poliisille. Hänen olisi pakko nyt ryhdistäytyä ja käyttäytyä hienovaraisesti ja järkevästi. Millään ei saisi nyt aiheuttaa epäilyksiä ja puheenaiheita. Nyt vain piti laittaa kasa jäitä hattuun ja rauhoittua!

 Edellisillan tapahtumat saivat hänet vain niin raivon valtaan edelleenkin, että rauhoittuminen oli kovan työn takana. Hänen oli ollut vaikea hillitä itseään illalla. Hän olisi halunnut raahata tuon naikkosen ulos ja antaa oikein kunnon läksytys. Tosin naikkonen ei olisi sen jälkeen enää

hievahtanutkaan. Se olisi ollut tämän loppu. Mutta onneksi hän oli saanut sen verran hillittyä itseään, että oli vain vähän läpsäissyt tätä. Ihan vain vähän…

 Mutta kunhan aika olisi oikea, hän toteuttaisi sen, mitä hän oli edellisyönä miettinyt. Miten saisi täyden tyydytyksen kaikkeen siihen, mitä hän oli joutunut kokemaan. Ja hän tulisi nauttimaan siitä täysin siemauksin, se olisi varmaa. Olihan hänellä jo hieman kokemusta asiasta. Nyt hän vain osaisi toteuttaa sen vieläkin täydellisemmin. 

 Hän kurkisti ikkunasta ulos, mutta ulkona ei näkynyt mitään huomiota herättävää. Paitsi tuo poliisiauto. Mutta hän uskoi senkin pian lähtevän. 

 ”Eihän heillä ole mitään syytä kytätä tuossa koko päivää. Ei ole mitään syytä”, mies virnisti häijysti ja hänen valjut silmänsä välähtivät kiukkuisesti.

Nyt hänen täytyisi paneutua työhönsä, muuten joku saattaisi kiinnittää hänen hermostuneisuuteensa huomiota ja siitäkös juttua alkaisi liikkumaan. Parempi, kun nyt vain keskittyisi työntekoon ja jättäisi tärkeämmän asiat niille varattuun ajankohtaan.

 Hänellä olisi pari tuntia aikaa paneutua paperitöihin ennen kuin ensimmäinen tapaaminen olisi. Hän laittoi kuulokkeet korville ja etsi soittolistoiltaan sopivan rajun musiikin ja keskittyi paperihommiin. 

 Miten hän nauttikaan tuon musiikin ja papereiden kanssa työskentelystä. Tapaamiset olivatkin sitten ihan toinen juttu. Ruikuttavia ihmisiä toisensa perään. Olisivat tyytyväisiä, että saivat vapaasti mennä ja tulla, vaikka vähän kolottikin. 

 Hän olisi halunnut olla ihan vain toimistotyöntekijä. Hän ei välittänyt tuon taivaallista mistään titteleistä, mutta hänellä ei ollut koskaan ollut valinnanvaraa sillä saralla. Hänelle saneltiin jo pienestä pitäen, mitä hänen piti tehdä, mitä häneltä odotettiin, mikä oli se ammatti, mikä oli tarpeeksi hyvä… lista jatkui, se oli pitkä ja täynnä vaatimuksia. 

 Jos hän oli joskus erehtynyt mainitsemaan omista toiveistaan ja unelmistaan, hänet tyrmättiin saman tien. Hänen unelmilleen naurettiin ja ne mitätöitiin alta aika yksikön. Lopulta hän vain alistui vanhempiensa vaatimuksiin ja teki, mitä he häneltä odottivat.

 Kun hänen isänsä oli kuollut, hän ajatteli asioiden helpottuvan, mutta hän oli väärässä, niin väärässä. Asiat mutkistuivat entisestään. Hänen äitinsä oli vaipunut syvään katkeruuteen ja vihaan. Sen seurauksista hän oli saanut kaksin verroin taakkaa ja vaatimuksia lisää harteilleen. Ihme, että hän oli sentään järjissään kaiken tuon jälkeen. 

 Vuosien mittaan hän oli miettinyt, miten saisi vaiennettua äitinsä jatkuvat marmatukset ja vihaiset vaatimukset. Ja hän oli sen keksinyt. Eikä siis hänen koulutuksensa ollut mennyt hukkaan. Mikä nautinto olikaan ollut, kun hänen äitinsä jatkuva nalkuttava ääni oli vaiennut talossa. 

Hetkeksi aikaa. Muutaman viikon tuon äänen vaiennuttua talossa oli ollut niin rauhallista ja hiljaista.

Mutta sitten ne taas alkoivat. Ensin ne vaivasivat häntä unissa, mutta hiljalleen ne alkoivat kuulua myös päiväsaikaan. Hän yritti kaikin keinoin saada nuo äänet päänsä sisällä vaikenemaan, mutta ei. Ne vain voimistuivat ja lisääntyivät. Kohta hän ei enää kestäisi sitä. 

 Silloin hän oli ymmärtänyt, että hänen täytyisi vaientaa ne uudestaan. Hän mietti päänsä puhki, miten hän sen tekisi. Miten saisi äänet vaikenemaan. Ja silloin hän oli sen keksinyt. Hänen piti vain löytää sopiva korvike. Ja hän oli alkanut etsiä. Etsintä oli hidasta puuhaa. Korvikkeen täytyi olla juuri oikeanlainen. Mutta aikanaan sellainen oli löytynyt! Vaalea, sinisilmäinen ja kaunis.

 Kyllä, hänen äitinsä oli ollut kaunis, mutta kauneus ei ollut yltänyt ulkokuorta syvemmälle. Isän kuoleman jälkeen katkeruuden rumat juonteet olivat syöpyneet äidin kasvoihin. Äidin silmiin oli tullut entistäkin julmempi katse. Viha ja katkeruus tuntuivat olevan heillä kotona käsin kosketeltavaa. Se oli läsnä heti aamusta, kun silmänsä aukaisi aina viimeiseen valveilla olo hetkeen asti.

 Korvikkeen löydyttyä hän oli toteuttanut suunnitelmansa, jota hän oli vuosien mittaan mielessään hionut viimeiseen asti. Se oli ollut täydellinen kopio hänen äitinsä hiljentämisestä.Se oli onnistunut täydellisesti. Ja jonkun aikaa hän oli saanut taas äänet ja unet hiljenemään. Kunnes taas ne olivat jostain muistojen lokerosta päässyt valloilleen ja alkaneet ärsyttävyyteen asti vaivaamaan häntä. 

 Kyllä, muutaman kerran hän oli saanut äänet vaimenemaan. Mutta koskaan ennen hän ei ollut joutunut poliisien kanssa niin lähietäisyydelle, kuin nyt. Kerran oli ollut lähellä, mutta hän ole ehtinyt toteuttaa suunnitelmansa, minkä oli kehitellyt sen varalle, että tilanne näyttäisi alkavan polttaa liikaa. Siirtonsa hän oli tehnyt täydellisellä hetkellä. Eikä kukaan tiennyt hänen olevan edes olemassa enää. Mutta nyt piti edetä maltilla. Hänen oli laitettava jäitä hattuunsa, muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti nyt ollut.

 Raju ja agressiivinen kitarasoolo työntyi hänen tajuntaansa siirtäen muistot syrjään. Rummut jyskyttivät ja basso kumisi. Hän sai ajatuksensa taas nykyhetkeen ja virnistäen häijysti keskittyi taas paperipinoon. Siinä oli hyvä olla hän, paperit ja musiikki.