22

 Poliisilaitoksella oli pöydän ympärillä sellainen määrä sinipukuisia, ettei pitkään aikaan. Ilmeet olivat todella vakavat ja huolestuneet, mutta myös ilmassa oli sellaista päättäväisyyttä, että nyt oli oksat pois ja pala latvaa!

 Mika oli saanut porukan kasaan alta aikayksikön ja työnjaon suoritettua. Vaikka Mika oli jättäytynyt jo aikaisessa vaiheessa tutkinnasta pois, hän oli ottanut homman takaisin… tai siis se oli annettu hänelle takaisin, oikeastaan häntä oli vaadittu ottamaan se takaisin. Hän oli näyttänyt, että homma oli hänellä hallussa, vaikka hänelle niin tärkeä ihminen oli vaarassa. Hän pystyi keskittymään kaikesta huolimatta tapaukseen. Nyt hän tunsi Tiinan poikaystävän huolen niin paljon henkilökohtaisemmin. Hänen tavoitteensa oli saada molemmat naiset takaisin, kunnossa. Rakkaittensa luokse.

 ”Mika, jos me lähdetään nyt kentälle. Kysellään vielä kaikilta mahdollisilta ihmisiltä”, Tero sanoi.

 ”Selvä! Kääntäkää joka ikinen kivi ja kanto!” Mika vastasi.

 Mika lähti myös kohti partioautoa ja huikkasi Riston kiirehtimään mukaan. Sieltä tuo tulikin pikavauhtia auton rattiin. Mika halusi olla ”pelkääjänpaikalla”, koska halusi keskittää koko keskittymisensä vain ja ainoastaan ympäristöön ja ihmisiin ilman, että tarvitsisi miettiä liikennettä. Hänen päässään pyöri kaikenlaiset ajatukset. Hän mietti kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja sieppaajan henkilöllisyyden selvittämiseksi. 

 ”Sen on pakko olla sairaalalta joku!” Hän puhisi.

 ”Sitä minäkin olen miettinyt”, Risto vastasi kiihdyttäen valoista vihreän valon syttyessä.

 ”Olen miettinyt pääni puhki. Siivoojista lähtien aina lääkäreihin asti, enkä vain keksi ketään. Mutta joku sieltä se on!”

 ”Mennään taas sinne sairaalalle. Laitetaan auto parkkiin ja jäädään vaan odottelemaan.”

 ”Mietin vain, että olisiko pitänyt ottaa siviiliauto ja ajaa henkilökunnan parkkihalliin. Istua ja odottaa. Vaikka koko päivä…” Mika mietti ääneen.

 ”Se voisi olla kyllä hyvä idea! No, pyörähdetään nyt joka tapauksessa siellä ensin.”

 ”Se oli varmasti kyllä Marie, joka soitti. Olen miettinyt sitä soittoa varmaan tuhat kertaa. Joku otti puhelimen Marielta.”

 Mika muisteli sitä lyhyttä puhelua, mikä oli Marien puhelimesta soitettu. Marie ei ollut kerennyt puhumaan siihen sanaakaan, kun arvatenkin väkivalloin puhelin oli otettu häneltä pois. Mika oli yrittänyt soittaa siihen useita kertoja, mutta puhelimeen ei enää saanut yhteyttä. Se, jos mikä huolestutti Mikaa suunnattomasti. Hänen vatsaansa kouraisi ikävästi ja pelko tuntui oikein pesiytyvän hänen sydänalaansa.

 He pääsivät pian perille sairaalan parkkipaikan läheisyyteen. He parkkeerasivat auton lähelle henkilökunnan parkkihallin suunta pusikon taakse vähän piiloon ja jäivät odottelemaan. Muutamia autoja tuli halliin sisään ja muutamia ajoi ulos. Mutta mitään poikkeavaa ei näkynyt. Ei kerrassaan mitään.

 ”Kyllä alkaa turhauttamaan tämä kyttääminen”, Mika alkoi tuskastua ja jatkoi

 ”Taidan käydä sisällä vielä kyselemässä ja vähän haistelemassa yleistä tunnelmaa. Jos vaikka jotain tulisi vastaan. Jos vaikka joku muistaisi edes jotain pientä. Ehkä jonkun käytös on muuttunut tai edes jotain…”

 Risto oli samaa mieltä Mikan kanssa, että tämän olisi hyvä vähän käväistä sisällä. Hän itse päätti jäädä vielä autoon ja pitää silmällä parkkihallin suuaukkoa.

 Mika lähti talsimaan kohti sairaalan ovea samalla katsellen ympärilleen sillä silmällä. Ovelle tullessaan hän huomasi yhden lääkärin tulevan vähän hänen jäljessään ja päätti jäädä odottelemaan tulijaa. Hän hidasti kulkuaan ja avasi oven jääden pitämään sitä lääkärille auki.

 ”Huomenta”, Mika sanoi.

 ”Huomenta” lääkäri vastasi nuivasti ja jatkoi

 ”Mikä taas on. Eikö teillä ole muuta tekemistä, kun kyttäillä täällä ihmisiä?”

 ”Huono aamu vai?” Mika kysäisi lääkäriltä ihmetellen tämän huonotuulisuutta.

 ”Eiköhän se oli ihan minun oma asiani millä tuulella minä olen? Vai?”

 ”Juu, on toki. Ihmettelen vain, kun on kuitenkin kaksi teidän työntekijää kateissa, että teitä häiritsee meidän läsnäolomme.”

 Lääkärin ilme värähti. Ihan kuin hän olisi säikähtänyt Mikan kommenttia. Eikä tuo silmissä syttynyt säikähdys jäänyt Mikalta huomaamatta.

 ”Niin, kyllähän tämä on kaikille raskasta aikaa. Kun aikaa on kulunut jo niinkin kauan, eikä heistä ole kuulunut mitään. Vai onko teillä jotain uutta tiedossa?” lääkäri kysyi jo huomattavasti sävyisämmin. Tosin tämän silmissä oli katse, joka häiritsi Mikaa jostain syystä.

 Mika ei muistanut lääkärin nimeä ja päätti kysyä joltakin työntekijältä asiaa. Jokin hänessä varoitti ilmaisemasta lääkärille, että häntä häiritsi tässä joku.

 ”Voisiko se olla…i?” hän mietti mielessään. 

 Hän katsoi lääkärin jämäkkää ja määrätietoista kulkua kohti osastoaan. Ovelle tultuaan lääkäri kiskaisi kiukkuisesti oven auki ja Mika kuuli, kun tämä murahti vastaan tulevalle hoitajalle kiukkuisen huomenen. Hoitaja tuli samalla oven avauksella osastolta pois, mutta kääntyi katsomaan ihmeissään lääkärin perään pyöräyttäen samalla silmiään.

 ”Huomenta! Anteeksi, että taas häiritsen sinua. Kyselinkin aikaisemmin viikolla, muistuisiko mieleesi mitään Tiinan ja Marien katoamisen ajan tapahtumia.”

 ”Huomenta! Valitettavasti mieleeni ei ole tullut mitään. Olen yrittänyt miettiä niitä päiviä, mutta ei tule mitään mieleen.”

 ”Jos jotain muistuu mieleen, niin soittakaan ihmeessä. Vaikka vain pieni asia. Muuten, mietin, että tuo lääkäri taisi olla hieman stressaantunut. Tuntui olevan aika kiukkuisen oloinen. Olen häntäkin jututtanut, mutta olen unohtanut hänen nimensä. Mikähän se nyt oli? Et sattuisi muistamaan?

 ”Tottakai muistan! Jukka Rajamäkihän se, osaston lääkäri. Kieltämättä viime aikoina hän on ollut hieman kierähkö, mutta eihän se ole ihme. Hänen osastoltaan on kaksi ihmistä kateissa, eikä heistä ole kuulunut pitkään aikaan mitään.”

 ”Siis Jukka Rajamäki, niinhän se oli. Kiitos!”

 Hoitaja jatkoi reippaasti matkaansa kohti toisen osaston ovea. Ovella tämä vielä kääntyi katsomaan poliisia hyväksyvästi.

 ”Ihan jees” hän supatti itsekseen ja hymyillen katosi osaston ovesta. 

  

Mika jäi hetkeksi mietteissään seisoskelemaan sairaalan aulaan. Jokin hänessä kehotti ottamaan tuosta lääkäristä selvää. Jokin häntä häiritsi tässä melkoisesti. Hän kaivoi puhelimen taskustaan ja soitti Ristolle autoon.

 ”Hei, minä täällä. Otatko selvää lääkäristä nimeltä Jukka Rajamäki. Joku tässä tyypissä haiskahtaa. Paras tarkistaa…”

 ”Laitan lekurin selvityksen alle. Ilmoittelen, mitä saan selville. Ellet ehdi tänne sitä ennen.”

 ”Kiitos Risto!”

 Jonkin aikaa seisoskeltuaan ja muutaman koukkauksen eri osastoilla tehtyään ja kysymyksiä kyseltyään Mika palasi autolle.

 ”No, selvisikö mitään tästä lekurista?

 ”Eipä juuri. Mutta laitoksella jatkavat tutkimusta vielä. Ilmoittelevat, jos jotain erikoista löytyy.”

 Partiot ja tutkijat olivat päivän mittaan yhteyksissä useaankin otteeseen, mutta juuri mitään ei uutta ei tullut vastaan. Kaikkia alkoi homma vähän turhauttamaan. Pelko ja huoli tuntui lisääntyvän hetki hetkeltä.

Vuoro vaihtui, mutta Mika jäi vielä laitokselle käymään papereita ja tallenteita läpi. Hän ei pystynyt menemään kotiin. Hänen oli pakko tehdä jotain, saada jotain uutta kaivettua jostakin esille. Hänen oli pakko! Marie ja Tiina oli saatava turvaan ja pian. Häntä huolestutti se, että joku oli ottanut puhelimen Marielta. Mitä tuo joku oli tehnyt Marielle sen jälkeen. Pelko kouraisi häntä syvältä.

Hän päätti soittaa Pasille ja kysyä, miten he voivat ja oliko heille tullut mitään uutta mieleen. Todellinen syy taisi kuitenkin olla, että hän tarvitsi juttukaveria… ystävää.

Mika valitsi Pasin numeron ja tämä vastasikin melkein saman tien. He keskustelivat hetken, mutta mitään ei heillekään ollut tullut mieleen. Levottomuus lisääntyi hetki hetkeltä.

 Kello oli jo lähelle kymmentä illalla, kun yksi tutkija huikkasi ovelta Mikalle.

 ”Hei Mika, tuletko käymään täällä.”

 ”Onko jotain löytynyt?” Mika kysyi toiveikkaana.

 ”En tiedä, ehkä… tai siis ei löydy enää mitään”

 Mika meni nopeasti tutkijan huoneeseen ja veti itselleen tuolin tutkijan viereen pöydän ääreen, niin että näki näytön selvästi.

 ”Etsin tietoja tästä lekurista. Selasin tästä hetkestä taakse päin. Vuosi vuodelta, kunnes neljä vuotta tästä taakse päin tiedot loppuivat kuin seinään. Ei mitään sitä ennen. Ei kerta kaikkiaan mitään.”

 ”Mitä ihmettä! Eihän ne voi noin vain loppua!”

 ”Ei pitäisikään, mutta kun vain loppui! The end! Kaikki tiedot…”

 ”Eikö löydy kuvallakaan mitään?”

 ”Ei löydy, ei sitten yhtikäs mitään.”

 Tutkija esitteli Mikalle kaikki löydöksensä, kunnes kaikki tieto vain loppui. Ei mitään.

 ”Nyt on kyllä tosi erikoista! Todella epäilyttävää! Jotain pitäisi löytyä, että saataisiin jostain kiinni. Jatka etsimistä. Käännä kaikki mahdollinen.”

 Ihmetellen asiaa Mika lähti takaisin työpistelleen, oman koneensa ääreen. Häntä alkoi kiinnostamaan toden teolla lääkärin tietojen puuttuminen. Hän päätti alkaa tutkia asiaa myös.

 ”Mistähän sitä aloittaisi?” hän mutisi itsekseen.

 Jotenkin hänelle tuli mieleen selailla koko maan kadonneiden ihmisten, lähinnä naisten tietoja. Hän avasi ohjelman, jossa kaikki ilmoitetut kadonneet olivat ja laittoi hakukenttiin tiedot, joilla halusi rajata hakua. Aikajaksoksi hän laittoi viimeiset kymmenen vuotta. Hän kävi jokaisen kadonneen naisen tiedot läpi. Kävi välillä hakemassa kahvia kuppiinsa ja jatkoi etsimistä. Hän kirjasi kaikki vähänkään epäilyttävät ja hiemankin yhtenevät tapaukset ylös. Tapauksia kertyi parisen kymmentä. Niitä hän alkoi tutkia järjestelmällisesti ja osa niistä poistui listasta syystä tai toisesta. Muutama epäselvä ja ratkaisematon tapaus jäi Mikan listalle. Listasta löytyi muutama, joissa oli paljon samoja piirteitä, kuin Tiinan ja Marien tapauksessa. Ne Mika otti tarkemman tutkimuksen alle.

 Mika oli täysin uppoutunut tapausten tutkimuksiin ja unohti ajankulun täysin.

 ” Ota nyt edes kuppi kahvia, että jaksat”, yksi poliiseista sanoi tuoden höyryävän kahvikupin Mikalle.

 ”Kiitos, Sepi! Tosiaankin, kahvi tekee kyllä poikaa”, Mika vastasi.

 Mika siemaisi kuumaa, vahvaa kahvia. Se tosiaan teki terää! 

 ”Löytyykö mitään?” Sepi kysyi.

 ”On tässä muutama tapaus, mitkä kiinnostaa siinä mielessä. Saa nähdä, johtaako ne mihinkään.”

 Sepi kumartui lähemmäksi katsomaan, mitä Mika oli saanut aikaiseksi. Mika oli ottanut sivuun kolme kadonneen naisen tiedot ja hän oli juuri tutkimassa ensimmäistä niistä. Mika oli ympäröinyt naisen työpaikan, joka oli maan eteläosassa olevan kaupungin suuressa sairaalassa. Se oli kiinnostava yhdistävä tekijä. 

 Mika otti seuraavan henkilön tiedot ja ympäröi siitä myös työpaikan… sekin oli sairaalassa. 

 ”Tämäpäs nyt on mielenkiintoista!” Hän sanoi Sepille.

 ”No, mitä löytyi?”

 ”En tiedä vielä, mutta näissä viimeinen havainto on naisten työpaikoilta…sairaalasta”, Mika ihmetteli Sepille.

 ”Näytä!”

 Siinä työkaverukset tutkivat tietoja. Heitä hämmästytti kovasti, että kaikkien näiden naisten työpaikat olivat sairaalassa. Kaikki olivat kadonneet jäljettömiin, eikä heistä ollut kuulunut mitään katoamisen jälkeen. Se oli erittäin huolestuttavaa! 

 ”Olen nyt varma, että sairaalassa joku on tämän takana!” Mika sanoi huolestuneena ja jatkoi

 ”Käyn läpi kaikki työntekijät ja vertaan heitä keskenään. Pakko on löytyä joku, joka on ollut kaikissa näissä sairaaloissa töissä katoamisten aikoihin.”

Sepi oli samaa mieltä. Hän lupasi myös auttaa etsinnässä ja meni omalle työpisteelleen. He kävivät kaikki työntekijät läpi, jotka oli merkitty tutkintapöytäkirjoihin. Mutta samannimistä henkilöä ei löytynyt. Joko yhdistävää henkilöä ei ollut tai sitten hänet oli jätetty pois jostain syystä. Mika kallistui jälkimmäiselle vaihtoehdolle…