18
Järkyttävä päänsärky tuntui räjäyttävän Marien pään. Hän yritti varovasti aukaista silmiään, mutta hän ei nähnyt juurikaan kuin epäselvää hämäryyttä. Varovasti hän yritti liikahtaa ja vaihtaa asentoaan, mutta pakotus sai hänet voihkaisemaan ja jättämään asennonvaihtoyrityksen myöhemmäksi ajankohdaksi.
Tiina oli havahtunut kevyestä unestaan Marien voihkaisuun.
”Hei”, hän kuiskasi hiljaa samalla silittäen Marien hiuksia.
”Hmm”, Marie sai vain sanottua.
Hänellä oli huono olo ja kipu ja pakotus saivat huonon olon lisääntymään. Hän ei tiennyt missä oli ja miksi häneen sattui näin paljon. Ja kuka oli tuo, joka hänelle kuiskasi. Ääni kyllä kuulosti jokseenkin tutulta, mutta Marie ei osannut yhdistää sitä keneenkään, eikä hän oikein jaksanut edes keskittyä siihen.
Marie yritti uudelleen avata silmiään jo vähän paremmalla menestyksellä. Hiukan selvemmin hän näki nyt.
”Mikä ihmeen paikka tämä on?” Hän kyseli mielessään.
Tilan haju oli tunkkainen. Hän tunsi hellän liikkeen hiuksillaan ja jäi miettimään, mikä tai kuka sen aiheuttaja on. Hitaasti hän käänsi päätään tyynyllä säkenöivästä kivusta huolimatta. Hänen katseensa kohdistui hahmoon ja pikkuhiljaa hahmon piirteet alkoivat selkiytymään. Hän säikähti pahanpäiväisesti, kun tuo hahmo sai selkeämmän muodon. Järkytys valtasi hänet, kouraisi oikein syvältä sydämestä.
”Tiina!” Hän henkäisi karheasti kemikaalin aiheuttama käheys äänessään.
Hän oli samassa paikassa Tiinan kanssa! Miten ihmeessä se oli mahdollista? Pakokauhu kuulsi hänen äänessään.
Tiina jäykistyi niille sijoilleen. Hän ihmetteli, miten tuo nainen tunsi hänet. Kuka tuo sotkuinen ja kalpea nainen oikein oli.
”Miten sinä tunnet minut”, hän kysyi ihmetellen.
”Etkö tunne minua?” Marie kysyi Tiinalta.
”Minä olen Marie”, Marie vastasi hiljaisella ja käheällä äänellä.
”Mitä ihmettä sinä täällä teet? Miten hän sai sinutkin tänne?”
Kesti hetken, ennen kuin Tiinan kysymykset tavoittivat hänen ajatusmaailmansa. Hän muisti, että oli lähtenyt töistä ja kävellyt autolleen. Hän muisti, miten oli yrittänyt turhaan käynnistää autoaan.
Hän muisti, miten oli noussut autostaan ja laittanut sen ovet lukkoon. Hän oli lähtenyt kävelemään autoltaan ja siihen hänen muistikuvansa loppui. Tai oikeastaan hämärtyi. Jonkinlainen hämärä välähdys hänellä oli autosta, joka oli pysähtynyt hänen vierelleen. Mutta muuta hän ei saanut mieleensä.
”En oikein muista”, hän vastasi Tiinalle.
”Etkö muista mitään?” Tiina kysyi häneltä.
”Muistan, että autoni ei lähtenyt käyntiin. Ja luulen, että auto pysähtyi viereeni, mutten ole varma.”
Marie yritti muistella, mutta muistot tapahtuneesta ei palautunut hänen mieleensä. Hän oli niin heikossa kunnossa sen kemikaalin jäljiltä, ettei pystynyt kunnolla edes keskittymään.
Marieta heikotti vielä aikalailla. Hänen oli suljettava silmänsä ja hengitettävä syvään. Hän pakotti itsensä rauhoittumaan, muuten pakokauhu olisi saanut taas vallan. Tuntui, että kaikki oli vain pahaa unta. Miten tällaista voi edes tapahtua muuten kuin elokuvissa. Eihän oikeassa elämässä tällaista tapahdu. Ei voinut tapahtua! Ei tavallisille ihmisille!
Marien oli pakko sulkea silmänsä ja vajota hämärän rajamaille. Hän ei pystynyt terästämään ajatustaan… hän vain lipui takaisin sen tahmaisen rajan reunalle, mutta jäi kuitenkin juuri ja juuri sen rajan selvemmälle puolelle. Siinä reunalla hän ajelehti hyvän tovin.
Pikkuhiljaa Marie pääsi kauemmaksi siitä tahmaisesta hämärästä. Hetken päästä syvään hengitys sai aikaan pahanolon tunteen hiipumista. Päässä jyskytti yhä, mutta kuvotus alkoi helpottamaan. Katse alkoi kirkastumaan ja ajatukset hiljalleen selkiytymään. Muisti ei kuitenkaan palannut yhtä nopeasti. Muistaisiko hän koskaan, mitä oli loppujen lopuksi tapahtunut.
”Miltä tuntuu, Marie?” Tiina kysyi ja jatkoi
”Onko yhtään parempi olo?”
”Ehkä vähän. Päässä vielä jyskyttää.”
Tiina auttoi varovasti Marien istumaan. Huimaus yltyi, mutta Marie ei antanut sen kaataa häntä takaisin vuoteelle. Hän painoi päänsä vain alas ja hengitti raskaasti. Hän ei halunnut antaa huimaukselle voittoa taistelematta vastaan.
”Keskity!” hän komensi itseään mielessään.
Sekavat ajatukset tuntuivat ottavan ylivallan hänen ajatuksissaan. Hänellä oli työ ja tuska saada ne hallintaan. Mutta hiljalleen ajatukset asettuivat suurin piirtein paikoilleen.
Tiina nousi sängyltä ja kumartui ottamaan juomapulloaan lattialta. Varovasti hän nosti sen Marien huulille ja antoi tämän juoda haaleaa vettä.
Marie nojasi päätään seinään ja sulki jälleen silmänsä. Hän palasi mielessään hetkeen, jolloin hän oli sulkenut autonsa oven ja laittanut ovet lukkoon. Hän muisteli, miten oli kääntynyt harmissaan auton luota ja lähtenyt kävelemään takaisin ovelle, joka johti sairaalan aulaan. Hän muisti kuulleensa lähestyvän auton äänen ja muisti kääntäneensä katseensa autoa kohti. Auto oli pysähtynyt ja hän muisti, miten auton ikkuna oli liukunut alas. Siinä oli kaikki. Ei mitään muuta.
Turhautuneena ja harmissaan hän painoi päänsä alas. Kyyneleet alkoivat väkisin polttamaan hänen silmiään. Hän yritti väkisin pitää ne loitolla ja jotenkin onnistui siinä. Mutta hän tiesi, että hetkenä minä hyvänsä ne alkaisivat jälleen polttaa ja tunkeutuisivat väkisin ulos silmäkulmasta, vuolaina noroina, eikä hän silloin enää voinut estää niiden tuloa.
”Älä murehdi, Marie. Anna itsellesi hetki aikaa. Sinulla on varmasti shokki päällä vielä. Yritetään ajatella ihan jotakin muuta”, Tiina sanoi hiljaa ja silitteli samalla Marien olkapäätä.
”Kiitos Tiina.”
He istuivat vieretysten sängyllä. Kohtalotoverit. Jossain päin taloa kuului välillä paukahduksia, ilmeisesti talon putket paukkuivat. Muuten talo tuntui hiljaiselta. Ei kuulunut autojen ääniä, ei ihmisten puhetta. Hiljaisuus tuntui täyttävän joka nurkan tuosta huoneesta. Oliko se hyvä vai huono asia, sitä ei Marie vielä tiennyt. Aika sen varmasti näyttäisi.
”Miten sinä päädyit tänne?” Marie rikkoi hiljaisuuden hetken kuluttua.
”Olin bussipysäkillä odottelemassa bussia iltavuoron jälkeen. Se oli myöhässä ainakin kymmenen minuuttia. Sen mitä muistan siitä eteenpäin, on tosi hämärän peitossa. Sen muistan, että auto pysähtyi pysäkille. Muuta en muista”.
”Kuulostaa karmivan tutulta!”
”Tiedätkö, kuka autossa oli?”
”En. Mutta luulen, että joku tuttu, ellei minua pakotettu autoon. Mutta olen saanut uhkauskirjeitä jonkun aikaa”.
”Mitä ihmettä!” Tiina henkäisi,
”Siinä meillä on kyllä ero. Minä en saanut mitään kirjeitä, kukaan ei uhannut minua. Ei mitään, mikä olisi varoittanut minua.”
”Montako päivää olet ollut täällä?” Marie kysyi hiljaa.
”En tiedä, ajantaju on mennyt jo jonkin aikaa sitten.”
Marie yritti mielessään laskea päiviä, muttei oikein saanut ajatuksiaan kasaan. Kyllä siitä muutamia päiviä oli, ehkä viikko, hän mietti itsekseen.
Marie antoi katseensa kierrellä huoneessa. Se oli aika likainen ja tunkkainen. Yksi paljas lamppu roikkui katosta luoden kalseaa kellertävää valoaan ympärilleen. Huone oli masentava paikka. Ei ikkunaa, ei mitään ylimääräistä. Vain sänky, pieni lavuaari ja huoneen yhden nurkan takana pieni syvennys. Mitä lie syvennyksessä oli, sitä Marie ei jaksanut vielä selvittää. Ehkä myöhemmin.
Huone ei ollut kovin iso, muttei kauhean pienikään. Selvästi joku kellarihuone. Yksi ovi, joka näytti olevan ainut tie vapauteen. Huoneen seinät olivat harmaat, paljasta betoniharkkoa. Ei maalia, ei pinnoitusta. Kertakaikkisen masentava paikka.
Naiset vain istuivat sängyllä vieretysten. Toinen tuijotti vastakkaista seinää, toinen oli painanut päänsä alistuneena polviinsa.
”Tiina, kyllä me selvitään täältä!” Marie sanoi uskoa äänessään ja jatkoi,
”En tiedä miten, mutta me selvitään!”
Tiina katsoi hämmästyneenä toveriaan. Hän ei uskonut tuohon. Mutta eihän hän voinut Marieta syyttääkään. Mutta hänen mielestään heidän oli turha toivoa pelastusta yhtään mistään. Hän oli nähnyt sen häijyn katseen, vihan ja koston janon, miehen silmissä. Hän ei uskonut heidän pelastuvan. Hän oli luovuttanut. Mutta ei hän raaskinut sammuttaa Marien toivoa heti alkuunsa. Kyllä tämä huomaisi itse sen aikanaan, että oli turha toivoa yhtään mitään, kun mies tulisi takaisin ja hän tiesi, että tämä kyllä tulisi. Häijynä ja julmana.
Kommentit
Lähetä kommentti