15

  Tapauksen tutkimukset tuntuivat junnaavan paikoillaan. Mitään uutta johtolankaa ei ollut ilmennyt. Marien saamista kirjeistä ja puhelusta ei ollut tullut mitään uutta ilmi. Kaikki alkoivat olla turhautuneita asioiden paikalleen juuttumiseen ja hermot olivat kireällä koko poliisitalolla. Siellä tiuskittiin ja äyskittiin toisille ja tavanomainen huumori oli tipotiessään. Kaikki olivat huolissaan Tiinan katoamisesta ja ettei hänestä ollut kuulunut mitään koko katoamisen jälkeen, lukuun ottamatta Marien saamaa kuvaa ja korttia. Mika oli aina tasaisin väliajoin ollut yhteydessä Markoon kysellen, oliko tämä kuulut mitään tyttöystäväänsä liittyen, mutta mitään ei ollut kuulunut. 

Huolta aiheutti myös uhka, mikä kohdistui Marieen. 

  ”Tämä on todellakin kinkkinen juttu”, Risto tuskaili koneensa äärestä näreissään ja jatkoi,

  ”Meiltä jää kyllä varmasti jotain näkemättä, jotain, mikä on ihan silmien alla. Mutta mitä?”

  ”Älä siinä jupise, vaan ala katsoa taas uudestaan koko homma läpi”, Mika ärähti kärsimättömästi.

Häntä tuskastutti ajatuskin siitä, että tapaus junnasi paikallaan. Pelko, että myös Marielle sattuisi 

jotakin, aiheutti sellaisen puristuksen hänen rinnassaan, että se sai hänen sydämensä hakkaamaan kiivaammin, kuin ehkä koskaan ennen. Hän oli kerran elämässään jo tuntenut järisyttävän menetyksen ja sen tuoman paniikin ja lohduttomuuden, ettei hän koskaan enää halunnut sellaista tuntea. Se paniikin- ja lohduttomuudentunteen pelko ajoi häntä eteenpäin tässä tutkimuksessa, tai sen mitä hän pystyi siinä mukana olemaan. 

  ”Älä nyt hermostu, Mika!” Risto komensi. 

Tottahan hän tiesi, miten vaikea tilanne heillä oli, mutta panikoiminen ja tiuskiminen ei auttanut tuumaakaan. Nyt oli keskityttävä vain tähän käsillä olevaan hetkeen ja terästettävä katseet ja ajatus täysin jokaiseen yksityiskohtaan näytöllä liikkuvassa kuvassa. Nyt ei saanut antaa minkään häiritä, ei edes Mikan kärsimättömien huokausten ja tuskastuneiden tuhahdusten.

  

  ” Mika, jos et pysy nyt housuissani, niin ole hyvä ja painu kotiisi… tai ihan mihin vaan. Tuollaisena sinusta ei ole mitään hyötyä”, Risto jatkoi.

  ” Sorry, Risto. Nämä kaikki menee vaan niin tunteisiin, että on vähän nyt vaikea pysyä ojennuksessa”.

  ” Kyllä minä sen tiedän. Usko minua, kyllä tämä vielä selville saadaan”.

Raskain askelin Mika suunnisti oman työpöytänsä ääreen. Kokosi työnalla olevan tutkinnan paperit pinoon eteensä ja yritti jälleen kerran käydä niitä läpi. Ajatusta oli vaikea saada kohdistettua noihin papereihin. Ties kuinka monta kertaa Mika oli nuo paperit käynyt läpi, mutta mitään ei vain jäänyt hänen päähänsä. 

  ”Tämä on ihan turhaa touhua”, hän puuskahti ja nousi tuoliltaan.

  ”Ei tästä tule yhtään mitään. Jos lähden oikeasti kotiin ja jatkan huomenna. Saat sinäkin rauhan tehdä töitä”, hän sanoi Ristolle.

Risto oli todellakin samaa mieltä parinsa kanssa. Hän pystyisi paremmin keskittymäänkin työhönsä, kun Mika ei ollut talsimassa edestakaisin.

  Mika suunnisti autolleen samalla valiten puhelimestaan Marien numeroa. Puhelin tuuttasi ja tuuttasi, mutta Marie ei vastannut. Mikan vatsaa kouraisi ikävästi. Huolesta suunniltaan hän soitti Pasille.

  ”Moi Pasi”, hän sanoi tämän vastattua parin pirahduksen jälkeen.

  ”No moi! Mitä mies?”

  ”Onko Marie siinä lähellä?”

  ”He lähtivät Julian kanssa kaupassa käymään. Tulevat varmaankin ihan pian. Onko kaikki kunnossa?”

  ”Toivottavasti. En saa Marieta kiinni. Hän ei vastaa puhelimeen!”

  ”Soitan Julialle ja pyydän häntä sanomaan Marielle, että olet yrittänyt soittaa hänelle”.

  ”Kiitos!”

Hetken kuluttua Mikan puhelin soi ja nopeasti hän vastasi siihen. Helpotus oli käsin kosketeltava, kun hän kuuli Marien äänen puhelimen toisessa päässä.

  ”Mika, onko kaikki kunnossa?”

  ”Nyt on! Olin niin huolissani, kun et vastannut puhelimeen”.

  ”Onko jotain sattunut?”

  ”Ei ole. Huolestuin vain, kun et vastannut puhelimeen. Käyn vähän ylikierroksilla nykyään.”

  ”Anteeksi, en kuullut soittoasi. Puhelimeni oli laukussa ja meillä oli autossa musiikki päällä.”

He juttelivat hetken niitä näitä. Mika oli huojentunut, että oli kuullut Marien äänen. Hänen mieleensä tuli jo vaikka mitä ikäviä mielikuvia siitä, että Mariekin oli kadoksissa. Hänen oli saatava ajatuksensa koottua ja otettua itseään niskasta kiinni. Tämä ei voinut jatkua näin. Hyvänen aika, hänhän oli poliisi. Raavas mies! Ei hänen kuulunut panikoida ja pelätä, kuin joku keskenkasvuinen teinityttö! 

  ”Nyt Mika!” hän komensi itseään tuimalla ja käskevällä äänellä.

  ”Nyt lopeta tuo typerä ruikutus ja näytä, että sinä ole mies, hyvänen aika sentään!” 

Hän katsoi itseään auton peilistä ja oikein tuimasti katsoikin.

  ”Käyttäydy, niin kuin poliisin kuuluukin käyttäytyä!”

Pikkuhiljaa hän alkoi saada taas ajatuksiaan hallintaan ja rauhoittumaan. Kaikkihan oli ihan hyvin. Marie oli turvassa ja pian he saisivat myös Tiinan turvallisesti kotiin. Hän oli kyllä aika varma, että Tiina oli kunnossa. Kyllä hän oli Taivaan Isälle useamman kerran jutellutkin asiasta ja pyytänyt, että Hän varjelisi Tiinaa. Että tämä olisi kunnossa ja että kaikki vielä palaisi ennalleen. 

  Mikalla vierähti hetki, kun hän etsi ystäviensä asunnon läheltä vapaata parkkipaikkaa. Mutta löysi kuin löysikin vihdoin sen. Tosin ei kovin läheltä, mutta kävely leppeässä säässä teki hänelle hyvää. Hän ei ollut pitkään aikaan saanut itseään lenkille ja vielä vähemmän kuntosalille. Siihen pitäisi tehdä myös muutos. Ehkä se saisi hänen ajatuksensa taas rullaamaan normaalilla tavalla. Selkeyttäisi ne ja laittaisi asiat taas oikeisiin mittasuhteisiin. 

  ”Huomenna!” hän päätti. Huomenna hän taas aloittaisi. Ja kun hän jotain päätti, sen hän myös yleensä toteutti. 

Mika seisoi Julia ja Pasin oven takana ja odotti, että joku tulisi hänet päästämään sisälle. Eikä aikaakaan, kun jo lukkoa käännettiin ja Marien iloiset kasvot kurkistivat varovaisena oven raosta.

  Marie ei ehtinyt sanomaan mitään, kun Mika jo kaappasi hänet tiukkaan rutistukseensa. Kumpikaan ei sanonut mitään, he vain olivat siinä.

Marien sydän läpätti oikein kunnolla. Ikinä hän ei ollut kokenut moista tunnetta ketään kohtaan. Tuntui, kuin hän olisi ollut kotonaan. Juuri oikeassa paikassa. Juuri sen ihmisen lähellä, joka oli hänelle tarkoitettu. Ja sillä hetkellä, juuri nyt, millään muulla ei ollut merkitystä.

  ”Halloo, tuliko sieltä kukaan?” Julia huuteli olohuoneen puolelta, kun mitään ääntä ei kuulunut.

  ”Juu tuli”, vastasi Mikan huojentunut ääni. Muuta vastausta Julia ei hetkeen sitten saanutkaan.

He kaikki nauttivat illasta muistellen elämäänsä, niin hauskoja ja myös vähemmän hauskoja tapahtumia. Julia oli loihtinut heille pikku naposteltavia ja tarjoiluvadin tyhjentyessä keskustelu muuttui syvemmäksi ja vakavammaksi. Jokainen heistä säikähti oikein kunnolla, kun Mikan puhelin pärähti soimaan.

  ”Moi Risto, onko uutta?”

  ”No, en nyt niinkään sanoisi. Ajattelin vain kysäistä, että joko olet rauhoittunut?”

  ”Heh, kyllähän minä jo nyt. Anteeksi vielä, kun niin hermostuin. Tunteet ovat vähän olleet pinnalla”, Mika vastasi parinsa kyselyyn.

  ”No hei, se on ihan ymmärrettävää.”

He sopivat tapaavansa ennen seuraavan aamun palaveria ja käyvänsä läpi tähän asti tulleet tiedot, kooten ne yhteen ja tehden suunnitelmaa jatkoa ajatellen. Nyt oli otettava uusi näkökanta koko tapaukseen. Oli löydettävä joku uusi keino saada kaivettua esille edes jotakin uutta. Aika hupeni koko ajan ja ratkaisuja olisi löydettävä pian.