14

     Askelten ääni kuului taas. Ne lähestyivät uhkaavasti samalla lisäten aivan sietämätöntä ahdistusta. Mitähän tällä kertaa olisi luvassa? Kenties kuivunut leivän kannikka ja haaleaa vettä. Sivaltavat, rumat sanat, jotka taas kaikuisivat hänen päänsä sisällä koko yön ja toisivat niin hirvittäviä painajaisia, joille ei tuntunut tulevan loppua koskaan.

   Ovi kolahti ennen kuin se aukesi rumasti narahtaen. Kirkas valo sai hänen silmänsä säkenöimään, vaikka huoneessa olikin himmeä valaistus, jota hän sai itse laittaa päälle ja sammuttaa. Se taisikin olla ainut asia, mitä hän sai hallita aivan itse, ihan mielin määrin. Vaikkei se juuri iloa suonut. Oikeastaan, kun valo oli pois, hän saattoi hetken kuvitella olevansa omassa vuoteessaan lämpimän peiton alla. Mutta kuvitelmat haihtuivat kuitenkin liian nopeasti, kun huoneen tunkkainen haju täytti hänen hajuaistinsa ja ohuen viltin likainen haju tuntui tukahduttavan pienenkin toivonrippeen. Silloin hänen oli aivan pakko saada valon kajo pieneen valaisimeen, joka hänellä oli nurkassa lattialla.

Kyllähän hän oli suunnitellut pakoa ja vaikka mitä, mutta koskaan ei tilaisuutta tuntunut tulevan. Aamulla, tai niin hän kuvitteli olevan, ja illalla tuo hirveä mies kävi tuomassa hänelle jonkinlaista syötävää, eikä sitä aina oikein voinut syötäväksi kutsuakaan, mutta saihan hän kuitenkin jotain, ettei olisi nääntynyt nälkään. Ajantaju oli kadonnut aikoja sitten, ja toivo hänen löytymisestään oli kaikonnut sen myötä. Aluksi hän oli yrittänyt pitää kirjaa päivistä, mutta oli sitten mennyt sekoittanut vuorokauden ajat.

   Nyt tuo hirveä mies kolautti höyryävän mukin ja tuoreelta tuoksuvan leivän hänen huoneensa lattialle tarjottimineen ja samalla mutisten:

  ”Siinä on… kerta viikkoon jotain lämmintä”.

  ”Voisitko päästää minut täältä pois?” hän anoi särkyneellä äänellä kyyneleet silmissä.

  ”Lakkaa jo vinkumasta!” mies ärähti.

  ”Lupaan, etten kerro kenellekään. Lupaan ja vannon!”

  ”Voisitko pitää jo sen suusi kiinni! Kyllä sinä pian seuraa saat, usko pois”.

Mies kääntyi tylysti kannoillaan ja täräytti voimalla oven kiinni. Kuului, miten lukko napsahti kiinni ja miten avain otettiin ovesta pois. Ääni tuntui kaikuvan pitkään ja lohduttomasti. Hän oli taas yksi.

Lohduttomasti itkien Tiina istui likaisen vuoteensa laidalla ja keinutti itseään edes takaisin. Hän alkoi taas aistia paniikin tulon ja hän pakottautui rauhoittumaan, sillä paniikin iskettyä, hän ei pystyisi kunnolla edes hengittämään. 

 ”Rakas Jumala, rakas Jumala, rakas Jumala”, hän hoki taukoamatta. Hän hoki lausetta aina, kun hän alkoi tunnistaa paniikin uhkaavan. 

  ”Rakas Jumala… voisitko päästää minut täältä pois! Minä pyydän, niin kauniisti kuin ikinä osaan, päästäisitkö minut täältä pois! Minä en kestä tätä enää. En tiedä, oletko sinä olemassa, mutta jos olet ja vähänkään välität minusta, päästä minut täältä pois.”

Hetken hän siinä vielä istui, ennen kuin tajusi, että mukissa, joka tarjottimella oli, oli höyryävää jotain. Hän kompuroi sängynlaidalta tarjottimen eteen polvilleen ja kurkisti mukiin. Siinä oli makealta tuoksuvaa, kuumaa kaakaota. Hän nuuhkaisi sen tuoksua niin syvään, että tuntui kuin hänen kaikki aistinsa olisi keskittynyt vain ottamaan vastaan tuon tuoksun. Se oli niin kuin samettia hänen ahdistuneelle mielelleen. Vaikka tuo mies oli niin kamalan inhottava ja ilkeä, hän oli tuonut tuon höyryävän kaakaon hänelle. Ja tuo leipä, se näytti herkulliselta. Se oli kuin juhla-ateria. Leivän päällä oli jopa kinkun palanen. No, kinkkuhan oli kyllä vähän nuivettunut, mutta se oli kuitenkin kinkkua. Varovasti hän otti leivän, kuin peläten, että se saattaisi yhtäkkiä kadota tuhkana tuuleen. Hän haukkasi siitä palan ja otti pienen kulauksen mukista, yrittäen nauttia siitä mahdollisimman pitkään. Pitkän ja hartaan aterioinnin jälkeen hän kömpi takaisin vuoteelleen ja painoi uupuneena päänsä likaiselle muhkuraiselle tyynylle. Hän ajatteli poikaystäväänsä, joka oli varmasti huolesta suunniltaan. Hän ajatteli perhettään, jotka hekin varmasti yrittivät kaikin keinoin saada hänen olinpaikastaan edes jotain vihjettä. 

Yhtäkkiä hänen mieleensä palasi tuon miehen sanat: Kyllä sinä pian seuraa saat! Mitä ihmettä mies oli tarkoittanut! Ei kai hän aikonut siepata jotakuta muutakin. Tiinan rintaa kouraisi. Joku kokisi saman kuin hän. 

  ”Eiii! Hän huusi ääni käheänä. Hän toivoi, ettei kenenkään tarvitsisi kokea samaa kuin hän oli kokenut. Tottahan hän toivoi seuraa, kun ei kerran saanut vapautta, mutta tätä kokemusta hän ei toivonut kenellekään.  

Hän mietti, kun joutuisi kokemaan saman painajaisen, kuin hän. Tätä kokemusta hän ei toivonut kenellekään.