13

 Marie havahtui hereille pehmeästä vuoteesta. Hetken hän ihmetteli, missä oli, mutta pian muisti palasi taas ajan tasalle. 

 ”Olen nyt turvassa”, hän vakuutti itselleen ja nousi istumaan vuoteella katsellen ympärilleen. 

Vaaleassa huoneessa oli vuode, pieni valkoinen maalaisromanttinen pukeutumispöytä, vaalea lepotuoli ja kaunis lattiavalaisin. Pieni valkoinen kirjahylly kirjoineen ja kuvineen seisoi vuodetta vastapäätä olevalla seinällä. Ja kun oikein tarkasti kuunteli, hän kuuli rauhallista musiikkia oven toiselta puolen. 

 Hän istui vuoteen laidalla ja uppoutui mietteisiinsä. Hän kertasi mielessään kaikkea, mitä viimepäivät olivat pitäneet sisällään. Kaikkea hyvää, mutta niin paljon pahaa ja julmaa. Hän ei oikein tiennyt, kuinka vakavasti hänen pitäisi suhtautua niihin uhkauksiin, joita hän oli saanut. Juuri nyt, tässä kotoisassa paikassa, se paha ja julma tuntui kaukaiselta pahalta unelta. Mutta totuus kuitenkin oli, että se oli todellista. Siinä vuoteen laidalla hän risti kätensä ja rukoili Tiinan ja itsenä puolesta.

Hetken kuluttua hän nousi ja meni keittiöön, missä Julia hääräsi hiljakseen.

 ”Kiitos, että sain tulla teille!”

 ”Tietenkin sait, älä edes mieti muuta”, Julia sanoi halaten häntä.

 ”Olet kyllä paras ystävä, mitä minulla on koskaan ollut!”

Julia oli tehnyt kunnon ruokaisia voileipiä Marien nukkuessa, jotka hän nyt kantoi pöytään Marien tuodessa mukit ja lautaset perässä. Kun tee oli valmis, ystävykset istuivat pöydän ääreen mukiensa eteen. He rupattelivat niitä näitä ja pikkuhiljaa keskustelu kääntyi aamullisiin tapahtumiin. Marie kertoi mitä järkytykseltään muisti.

 ”Tuntuu, kuin tämä ei loppuisi koskaan”, hän sanoi Julialle alla päin.

 Julia puristi ystäväänsä kädestä ja sanoi

 ”Kyllä kaikki vielä selviää. Usko pois!”

 ”Niin, ehkä kaikella tällä on joku tarkoitus. Kaikella on. ”

  ”Totta”.

  ”Onkohan mitään saatu selville? Olisi kiva tietää, missä mennään.”

  ”Olen miettinyt, että miksi juuri Tiina? Ja miksi nyt minä? Miksi me? Mikä meitä yhdistää, muu kuin työpaikka?”

  ”Mutta jos se onkin siinä? Jos se onkin joku töistä?” Julia huudahti hätääntyneenä.

  ”Se minuakin on vähän häirinnyt. Mutta en keksi ketään, kuka se voisi edes olla! Miten kukaan voisi olla niin sairas, että tekisi tälläistä?”

  ”Onko siellä kukaan ollut sinulle ilkeä? Tai onko sinua joku seurannut?”

  ”Ei ja ei. Tai enhän minä edes osaa epäillä ketään. Ja miksi edes?”

  ”Niinpä”.

  ”Jotenkin vain tuntuu sitä, että niin sanotusti silmukka on alkanut kiristyä. Toivottavasti poliisi saa pian selville tekijän, ennen kuin sattuu jotain lisää.”

  ”Kyllä he varmasti saavat tekijän pian selville”, Julia yritti vakuuttaa ystävälleen.

Marie hörppäsi kylmää teetään. Hän ei ollut huomannut ajankulua heidän jutellessaan, joten hänen teensä oli ehtinyt jäähtyä.

  ”Huh, onpas tämä jo kylmää” hän naurahti.

  ”Ohhoh, onpa aika kulunut vauhdilla. Tässä me on tarinoitu yli tunti. En huomannut ollenkaan.

Naureskellen ajan kulumiselle, he tyhjäsivät pöydän ja olivat juuri laittamassa likaisia astioita koneeseen, kun Julian puhelin soi.

  ”Julia”, Julia vastasi puhelimeen ja jatkoi,

  ”Moi kulta.”

 Hetken kuunneltuaan, hän vielä jatkoi,

  ”Ok, no me lähdemme käymään kaupassa ja keksitään illaksi hyvää ruokaa”.

Lopetettuaan puhelun, Julia kertoi Marielle, että Mika olivat tulossa töiden jälkeen heille myös.

  ”Minun täytyy käydä kaupassa. Haluatko lähteä mukaan vai jäädä meille odottelemaan?”

  ”Taidan tulla mukaan. Voitaisiin hakea samalla minun autoni tänne, jos vaikka satun sitä tarvitsemaan.”

Parhaimmat ystävykset ajoivat Julian auton parkkiin, ottivat ostoskärryt ja lähtivät kierrokselle kauppaan. He pysähtelivät katselemaan kaiken maailman tavaroita ja naureskelivat jutuille, joita ymmärsivät vain he kaksi. Kaupparessu tuntui venähtävän aika pitkäksi, mutta viimein he saivat ostoksensa tehtyä ja suunnistivat kassoille päin.

He odottivat vuoroaan kassajonossa, kun Marien takaa kuului ääni,

  ”No hei, Marie.”

Marie säikähti ja kääntyi ympäri. Hänen taakseen oli tullut osaston lääkäri, joka nyt kyseli Marien vointia.

  ”Miten voit? Kuulin, että olet sairauslomalla. Taidat voida vähän paremmin, kun olet täällä kaupoilla?”

  ”No, kiitos kysymästä, kyllä minä vähän paremmin voin. Mutta kaupassakin on pakko välillä käydä.” Hän vastasi hymyillen.

He vaihtoivat muutaman sanan ennen kuin oli heidän vuoronsa päästä kassaneidin asiakkaaksi.

Suoritettuaan maksuvelvollisuutensa, he kantoivat kauppakassit autoon ja suuntasivat kohti Marien asuntoa. Sinne päästyään, Marie otti käsilaukustaan auton avaimet ja haki autonsa katoksesta, lähtien seuraamaan ystäväänsä kohti tämän kotia ruuhkaisessa liikenteessä.

  Ei mennyt aikaakaan, kun herkullinen tuoksu toi veden kielelle ja laittoi vatsat äänekkäästi ilmoittelemaan itsestään. 

  ”Tänään vietetään oikein kunnon ystävien ilta”, Julia sanoi Marielle, heidän kattaessa jälleen kerran pöytää. 

  ”Näin on. Eikä tarvitse miettiä, että ketähän muita on kutsuttu”, Marie virnuili ystävälleen.

  ”Hyvä niin, alkoikin ehdokkaat loppua”, Julia heitti takaisin.

He muistelivat touhutessaan menneitä illalliskutsuja ja lopulta nauroivat katketakseen kaikille niille kommelluksille, joita nämä useat illalliskutsut olivat tuoneet tullessaan. He eivät edes kuulleet, kun ulko-ovi kolahti Pasin ja Mikan saapuessa nälkäisinä herkullisen ruuan toivossa.

  ”Onpa mukava nähdä sinun viimein nauravan”, Mika sanoi iloisena Marielle.

  ”Kiitos. Tiesitkö, että on oikein terapeuttista nauraa välillä oikein antaumuksella”, Marie vastasi hymyillen.

Mika tuli Marien luo ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen, painoi päänsä hänen korvalle ja kuiskasi,

  ”Et tiedäkään, miten iloinen olen siitä”.

Hieman punastuen Marie rutisti tiukasti Mikaa. Hän oli niin onnellinen, että oli tavannut tämän miehen. Hänellä oli nyt joku, joka oli hänestä oikeasti huolissaan ja tahtoi hänen parastaan. Olihan hänellä tietenkin siskonsa ja ystävänsä, mutta jotenkin tämä mies oli enemmän, aika paljonkin enemmän.

  ”Kuule, Pasi, huomattakos ilmassa hiukan rakkautta?” Julia huikkasi miehelleen vihjailevasti.

  ”Kyllähän minä nyt sellaisen huomaan. Kuuletkos Julia, kuinka jossain kellot alkavat kilistä?”

  ”Voi, Pasi, kyllähän minä nyt sellaisen kuulen, kun oikein tarkkaan kuuntelen”.

Nyt oli Mikan vuoro saada väriä kasvoihinsa, vieläpä himpun verran enemmän kuin Mariella oli. 

  ”Kyllä siitä vielä hyvä tulee. On yksi huoli Julian harteilta pois”, Pasi naureskeli mielissään.