12

 Hän katseli ikkunasta kaksikkoa ruukkukasvien takana ja naureskeli itsekseen.

 “Voi reppanat, teillä ei ole aavistustakaan”.

Hän oli yksin huoneessa, mutta vilkuili välillä ovelle. Kiinni jääminen nyt olisi niin noloa, joten hän varoi kiinnittämästä mitään huomiota.

“Oletko kuullut tai nähnyt mitään erikoista tai poikkeavaa”, hän toisti poliisien kysymyksiä pilkallisesti mielessään ja vastasi itselleen siihen taas yliampuvasti ja naurahti ylimielisesti,

“Ei kyllä tule nyt mieleen mitään”.

 Jännitys kutkutti vatsanpohjasta, kun hän mietti seuraavaa siirtoaan. Melkein koko edellisyön hän oli valvonut ja suunnitellut, miten jatkaa tästä eteenpäin. Melkoisen jännityksen vallassa hän oli kuunnellut epätoivoisia ääniä kellaristaan. Anovia, rukoilevia ja käskeviä. Mutta myös kellarissa oleva tiesi monen päivän kokemuksella niiden olevan turhaa.

  “Mutta, mutta… kohta teitä on siellä kaksi”, hän sanoi tyytyväisenä itsekseen ja jatkoi,

 “Kunhan aika on oikea”.

Miten hän nauttikaan siitä, että joku oli täysin hänen armoillaan. Hänellä oli valta. Kukaan ei voinut häntä määräillä, ei enää. Nauttien täysin siemauksin vallantunteestaan hän kääntyi vastahakoisesti ikkunasta ja pakottautui siirtämään ajatuksensa taas työhön. 

Kyllähän poliisit olivat kyselleet häneltäkin kaikenlaista katoamiseen liittyen, mutta hänhän ei tiennyt mitään ja oli olevinaan yhtä järkyttynyt, kuin kaikki muutkin. Hänelle ei ollut vaikeaa näytellä viatonta. Hyvistä näyttelijän lahoista oli aina hyötyä. 

Jännitys tuntui hänen olemuksessaan, kun hän mietti, milloin olisi seuraavan siirron aika.

 “Tuskinpa siihen enää montaa hetkeä menee”, hän mutisi tyytyväisenä ja otti pinosta päällimmäiset paperit.