10

Mika ajoi suoraan poliisiaseman parkkihalliin, joka oli tarkoitettu vain henkilökunnan käyttöön. Hän parkkeerasi autonsa. Marie jäi Mikan auton luokse odottamaan, siksi aikaa, kun tämä lähti hakemaan Marien auton avaimia ylhäältä.

“Moi Marie”, kuului Marien takaa ääni. 

Marie käännähti nopeasti ympäri ja näki Riston hymyilevät kasvot edessään.

“Moi, moi”, Marie vastasi iloisesti.

“Mikäs sinut tänne toi?”

“Sellainen musta Audi… olen kovasti kaipaillut sitä. Mika sanoi, että sen saa jo hakea”.

Risto nyökkäsi ja katsoi vaivautuneena Marien ohitse.

 “Tuota, haluaisin sanoa, että olen todella iloinen, kun Mika on tutustunut sinuun. Hän on joutunut kokemaan aika rankkoja juttuja. On ilo nähdä sellaista pilkettä hänen silmissään, mitä en ennen ole nähnyt”.

 “Tarkoitat hänen edesmennyttä vaimoaan?”

 “Niin tarkoitan. Hän on ilmeisesti kertonut sinulle siitä?”

 “Kyllä”.

 “Olin pettynyt, kun hän vetäytyi tästä jutusta. Mutta nyt olen tullut toisiin aatoksiin sen suhteen. Parempi näin. Ihan kuin hän olisi herännyt eloon vuosien jälkeen. Pidäthän hänestä hyvää huolta?”

 “Kyllä pidän, mikäli hän vain antaa”.

 “Usko pois, se mies on myyty!”

Ovi kolahti vähän kauempana ja kohta Mika asteli nurkan takaa heidän luokseen.

 “Jahas, täällä sitä turistaan kesken työpäivän. Eikös sinulla Risto ole hommia?” Mika murahti arvaten parivaljakon puheenaiheen.

 “Onhan minulla, mutta törmäsin sinun kultaasi täällä ja vaihdettiin muutama sana.”

Mika punastui korviaan myöten. Ensimmäistä kertaa joku kutsui Marieta hänen kullakseen. Kieltämättä se tuntui mukavalta. Aristellen hän katsoi Marieen ja helpottuneena pani merkille, että tämä katsoi häneen lämpimästi hymyillen.

 “No, minä taidan tästä lähteä niiden hommien pariin. Oli hauska rupatella. Tulkaahan kuulkaas käymään meille. Irma olisi onnensa kukkuloilla, jos toisit kultasi meille syömään joku sunnuntai. Hän onkin kysellyt jatkuvasti, että joko sinulla kohta hääkellot soitteloo”, Risto sanoi hymyssä suin.

 Mika ryki hetken ja sanoi

 “Kiitos kutsusta. Se olisi kyllä mukavaa. Sano Irmalle, että saatanpa vaikka tuodakin”.

He huikkasivat hyvästit Mikan parille ja lähtivät kävelemään kohti Marien autoa. Marie pani merkille, että uudet renkaat eivät olleet mitkään halvat renkaat, mutta koska toinen oli itsepäisesti pitänyt päänsä uusien renkaiden suhteen, Marie antoi asian olla, sanoi vain

 “Kiitos, todella paljon”.

 “Ole hyvä vain, ilo on kokonaan minun puolellani”.

Päästyään kotiinsa Marie päätti vaihtaa lenkkivaatteet päälleen ja tehdä lenkin uusissa maisemissa. 

“Kuulokkeet korviin, musiikki päälle ja menoksi”, hän sanoi itsekseen, laittoi kotiavaimensa taskuun ja tyrkkäsi oven kiinni.

Juoksu kulki kuin unelma. Musiikin tahtiin asetettu juoksu tuntui rentouttavan koko olemuksen ja tuntui ajavan kaiken kauheuden pois näköpiiristä. Raikas loppukesän ilma virkisti mukavasti. Tunnin verran juostuaan hänen jalkansa kaipasivat jo lepoa, mutta sisulla hän juoksi loppumatkan  kotiin.

  Lenkki oli tehnyt hyvää. Melkein unohtaen viimeaikaisen stressin Marie uppoutui rentoutuneena illan komediaan sohvan uumenissa herkullisen hedelmäinen salaatti, patonki ja raikas kylmä vesi tarjottimella hänen sylissään. 

Mariella oli täysi työ pidellä silmiään auki koko elokuvan ajan. Vähän väliä hän havahtui siihen, että silmät olivat painuneet kiinni. Mutta kun viimein elokuva loppui ja Marie oli suurimman osan ajasta saanut pidettyä silmänsä auki, väsymyksen tunne oli tipotiessään. Turhautuneena hän nousi sohvalta ja vei tyhjät astiat keittiöön tiskikoneeseen. Kello oli melkein kaksitoista ja hän tiesi, että aamulla olisi aikainen herätys, mutta uni oli karannut jonnekin. 

  “Mitäs nyt tehdään Marie, miten meinaat saada itsesi aamulla ylös, kun pitää kukkua pitkin yötä?” hän puhisi itselleen.

Hän päätti uskaltautua pirauttamaan pikaisen puhelun Mikalle. Hän ei tiennyt, oliko Mika töissä vai kotona sikeässä unessa, mutta otti riskin ja valitsi numeron.

Parin pirahduksen jälkeen Mikan ääni kuului huolestuneena

  “Hei Marie, onko kaikki kunnossa?”

  “Moi, anteeksi, että soitan tähän aikaan. Kaikki on hyvin. En vain saanut unta ja ajattelin kokeilla, oletko vielä hereillä.”

  “Olen kyllä hyvinkin hereillä. Olen töissä. On ollut aikamoinen ilta.”

  “Ai, anteeksi. Voin soitella huomenna, niin pääset töiden pariin:”

  “Ei tässä mitään, ollaan nyt kahvilla, joten olen käytettävissäsi”, Mikan äänessä kuulsi hilpeys.

He juttelivat hetken, kunnes Mika sanoi, että työpari oli kahvinsa hörpännyt ja heidän täytyisi jatkaa matkaa, mutta lupasi soitella seuraavana päivänä, kun Marie pääsisi töistä. 

 “Marie… “, Mika sanoi haikeana, odotti hetken ja jatkoi 

 “ Nähdäänhän huomenna?” 

 “En malttaisi odottaa siihen asti… ole varovainen”, Marie sanoi sydämen ottaessa muutaman ylimääräisen lyönnin. 

 “Olen kyllä, älä ole huolissasi”, Mika sanoi lempeästi.

Haaveillen Marie kömpi vuoteeseensa ja yllätys, olikin jo hetken päästä sikeässä unessa.

Perjantaiaamu valkeni aurinkoisena ja hieman viileänä. Syksyä oli ilmassa, joskin oli vielä kesääkin jäljellä, mutta syksyyn päin oltiin kallistumassa. Aamuisin ja iltaisin syksyn läheisyyden jo aisti. 

Marie puki päälleen ja laittoi kahvin tippumaan. Hän laittoi tohvelit jalkaansa ja suunnisti postilaatikolle hakemaan aamun uutistarjontaa. Hän otti lehden laatikosta ja lähti kohti oveaan, kun kuuli takaansa äänen

  “Hei, sinulta tippui joku lappu”, naapurin mies sanoi säikäyttäen Marien pahanpäiväisesti. Marie ei huomannut pihalla ketään niin omissa ajatuksissaan hän oli.

  “Huh, kun säikähdin”, hän hengähti sydän hakaten ja jatkoi 

  “Kiitos, en huomannut ollenkaan lappua.”

  “Anteeksi, ei ollut tarkoitus säikäyttää. Olit niin ajatuksissasi, ettet varmaankaan huomannut lappua… etkä minua. Anteeksi vielä kerran”:

  “Ei se mitään, kiitos”, Marie sanoi jo rauhoittuneena ja nosti lapun lehtensä päälle ja suunnisti kotinsa ovelle.

Saatuaan oven kiinni Marie vilkaisi lappua. Se näytti tavallisen postikortin kokoiselta lapulta, jonka päällimmäinen puoli oli tyhjä. Hän käänsi lapun toisin päin ja jäi tuijottamaan koneella kirjoitettua tekstiä järkyttyneenä.

                      

                                           ODOTUS PALKITAAN PIAN…

                                           SAAN LUOKSENI SINUTKIN…

                                           YMPÄRI MENNÄÄN, YHTEEN TULLAAN

                                           KAKSIN AINA KAUNIHIMPI

                                           

Marien päässä alkoi surista ja häntä huimasi, mutta pääsi kuin pääsikin sohvalle tärisevin askelin. Hänen kätensä tärisivät ja sydän hakkasi, kuin viimeistä päivää. 

  “Eikö tämä ikinä lopu”, hän sanoi itkuisella ja järkyttyneellä äänellä.

  “Kuka tämän takana oikein voi olla?”

Hän säikähti pahanpäiväisesti, kun hänen puhelimensa soi kovempaa kuin koskaan, tai ainakin hänestä tuntui siltä, että ääni täytti koko kaupungin osan. Hän lamaantui hetkeksi niin täysin, ettei kyennyt vastaamaan. Puhelin vain soi ja soi. Näytössä numeroa ei ollut, siinä luki vain -tuntematon numero. Vihdoin Marie sai koottua itsensä sen verran, että vastasi puheluun

  “Haloo”, hän sanoi pelokkaalla äänellä.

  “Onko Marie?” Miesääni kysyi.

  “On”.

  “Sait varmaan postia aamulla?!”

  “Sain”.

  “No, Tiina odottaakin jo seuraa”, kuului käheä jäätävä ääni puhelimesta.

Marie löi soittajalle luurin korvaan järkyttyneenä. Kylmä hiki virtasi paniikissa olevan naisen selkärankaa pitkin. Kalpeana ja lamaantuneena hän tärisi sohvalla. 

Marie ei tiennyt kuinka pitkään hän oli sohvalla istunut, niin lamaantunut hän oli jäätävästä puhelusta. Vihdoin hän sai sen verran koottua itseään, että sai valittua Mikan numeron.

  “Marie, huomenta! Kiva kun soitit, ajattelin juuri sinua”, Mika sanoi hilpeänä.

  “Mika….” Marie ei saanut sanottua muuta, kun jo purskahti järkyttyneenä itkuun.

  “Marie, mikä on hätänä? Mitä on tapahtunut? Marie?” Mika hätääntyi.

  “ Mika… voitko… tulla käymään… ?” Marie sai vaivoin sanottua.

  “Mitä on tapahtunut?”

  “Voitko tulla pian?”

  “Voin, olen kohta siellä”.

  “Kiitos”.

  

Marie ei saanut itkuaan loppumaan. Ja kun ovikello viimein soi, hän syöksähti kompuroiden ovelle ja katsoi ovisilmästä, että tulija oli varmasti Mika. 

 Siinä mies seisoi huolestuneen näköisenä ovella ja hyvä, ettei jäänyt vauhdilla aukeavan oven alle, kun Marie sai tyrkättyä sen auki. 

Mika ei ollut nähnyt ketään niin järkyttyneenä, kuin Marie oli nyt. Tai ainakaan sellainen ei ollut koskaan ennen vaikuttanut häneen niin voimakkaasti. Hän sai juuri ja juuri Marien kiinni, ennen kuin tärisevä nainen ehti lyyhistyä lattialle. 

Mika ehti rekisteröidä, että asunnossa kaikki oli päällisin puolin kunnossa, joskin aamun lehti oli levällään lattialla. Kummissaan Mika kurtisti otsaansa samalla pidellen kovin läheiseksi tullutta naista pystyssä.

Ovelle oli ilmestynyt myös toinen mies. Mies oli poliisin asussa ja toimi Mikan parina, Riston hoitaessa tutkimustyötä Tiinan katoamisen parissa. 

 Miehet olivat juuri menossa yövuorosta takaisin poliisiasemalle, kun Marie oli soittanut Mikalle. He olivat siltä seisomalta kääntyneet takaisin ja ajaneet Marien asunnolle. Onneksi auton ratissa oli ollut Tero eikä Mika, sillä muuten olisi poliisiautossa saattanut olla muutama kolhu, ennen kuin he olisivat olleet perillä. Terosta oli tuntunut, että se oli ollut jo lähellä muutenkin, kun Mika ei tahtonut pysyä omalla puolellaan autoa niin huolissaan hän oli Mariesta ollut.

“Mitä on sattunut? Marie?”

Marie ei sanonut mitään vaan ojensi tuon valkoisen lapun kuin se olisi polttanut hänen sormissaan.

Mika luki lapun kalpeana useampaan kertaan. Samalla pitäen naista tiukasti kainalossaan, kuin haluten suojella tätä.

 “Tero, soita Ristolle ja pyydä tänne”, hän sanoi karhealla äänellä samalla ojentaen lapun tälle.

Tero laittoi hanskat käteensä ja otti varovasti lapun Mikalta. Hän meni eteiseen soittamaan Ristolle, ettei Marie kuulisi keskustelua.

  Marie sai vaivoin kerrotuksi miten hän oli lapun löytänyt ja myös puhelinsoitosta. Hän antoi puhelimensa Mikalle, joka tutki sitä hetken.

  “ Siis tuntematon numero?” Hän totesi enemmänkin itselleen kuin muille ja jatkoi,

  “ Tuntuiko ääni puhelimessa tutulta?”

  “ Ei, en usko. En tiedä”.

 Mika esitti kysymyksiä ja raapusteli samalla muistiinpanoja mustaan vihkoonsa. Hän alkoi olla todella huolissaan.  Jäätävät väreet kulkivat pitkin hänen selkäänsä, kun hän ajatteli, mitä nuo uhkailut tarkoittivat.

 Marie istui sohvalla huopaan kääriytyneenä, mutta värisi silti vilusta. Hän ei kyennyt juurikaan ottamaan osaa keskusteluihin, joita Mika ja Tero kävivät. 

Kun ovikello viimein soi, Marie tarrasi jääkylmillä sormillaan hätääntyneenä Mikan käsivarteen kiinni.

  “Siellä on varmaankin Risto”, Mika sanoi yrittäen kuulostaa rauhoittavalta, mutta turhaan. 

Marie oli edelleen niin järkyttynyt, ettei edes kuullut Mikan sanoja. Silmät suurina pelosta hän tuijotti ovelle päin, kun Tero avasi oven.

Mika oli oikeassa. Tulija oli Risto tämän hetkisen parinsa kanssa. Risto pyyhälsi suoraan olohuoneen sohvan luokse ja istuutui tottuneesti pöydän kulmalle. Hän nojasi käsillään polviinsa ja katsoi Marieen.

  “Miten voit?” hän kysyi.

 Marie vastasi vain olankohautuksella, koska hän ei kyennyt sanomaan mitään. 

  “Me selvitämme tämän asian, Marie. Kukaan ei tee sinulle mitään!” Risto valoi uskoa Marieen. 

Risto kyseli myös aamun kulusta. Jos mahdollista, niin vieläkin tarkemmin kuin Mika oli kysellyt. Juurta jaksaen, uudelleen ja uudelleen. Hän oli saanut lapun käsiinsä ja käänteli sitä edestakaisin. Mutta mitään muuta lapussa ei ollut, kuin jo tutuksi tullut teksti. Varovasti hän laittoi sen todistepussiin ja antoi sen nykyiselle parilleen, Sepolle. Toiseen pussiin hän laittoi Marien puhelimen, siltä varalta, että siitä irtoisi vielä jotain vihjeitä. Hän meni eteiseen vinkaten Mikan mukaansa.

  “Tämän perusteella Tiina saattaisi hyvinkin olla vielä hengissä”, hän kuiskasi, niin ettei Marie kuulisi sitä. Mika tyytyi vain nyökkäämään. 

 “Olisikohan parempi, että Marie menisi jonkun luokse olemaan joksikin aikaa?” Tero kysyi.

 “Niin olisi kyllä parasta”, Mika vastasi. 

 “Voisin kysyä Marien ystävältä Julialta, hän varmasti suostuu siihen, että Marie olisi jonkin aikaa heillä.”

Niin Mika valitsi Pasin numeron, josta oli tullut tämän hyvä ystävä, ja jäi odottamaan.

  “Pasi”, kuului Pasin ääni langan toisesta päästä.

  “Moi Pasi, Mika tässä. Kuule, kysyn kiireellistä asiaa. Voisiko Marie tulla teille joksikin aikaa olemaan? On taas sattunut jotain.”

  “Tottakai hän voi tulla.”

  “Kiitos Pasi, en voi kovinkaan paljoa selittää asiaa, tiedäthän, että tämä on poliisiasia, mutta olisin kiitollinen, jos voisin olla varma, että Marie on turvassa.”

  “Kyllä se käy ja ymmärrän kyllä tilanteesi.”

  “Hyvä. Olemme täällä Marien asunnolla ja voisin tuoda hänet teille, kunhan olemme selvitelleet asiat siihen pisteeseen, että ehdin tuoda hänet.”

  “Voisin tulla hakemaan hänet itse. Olen juuri lähdössä töihin. Voin soittaa konttorille ja sanoa, että myöhästyn hieman. Julia meneekin vasta iltaan töihin, joten voin itse olla Marien seurana illalla, ettei hänen tarvitse olla yksin.”

  “Kiitos Pasi! Olen todella kiitollinen sinulle!”

  “Eipä kestä. Olen varttitunnissa siellä.”

Marie pakkasi turtana laukkuaan. Hän ei edes osannut ajatella, mitä hän tarvitsisi mukaansa. Mutta konemaisesti hän jotakin laukkuunsa työnsi.

  “Marie, tulen illalla käymään. Yritän tulla mahdollisimman pian. Soita töihin ja sano, että olet ainakin tämän päivän pois töistä.”

 Marie tarttui Mikan ojentamaan puhelimeen ja valitsi työpaikkansa numeron. Pinnistäen itsehillintänsä äärimmilleen hän sai koottua itsensä suhteellisen normaaliksi ja kerrottua, ettei voi hyvin ja että olisi ainakin tämän päivän pois. 

  “Pikaista paranemista, toivottavasti et saa sitä vatsatautia, mitä on ollut liikkeellä”, Marien esimies sanoi. 

Eikä mennyt kuin hetki, kun jo ovikello soi uudestaan ja Pasi saapui huolestuneena paikalle.

  “Herätin Julian ja kerroin, että Marie on tulossa meille. Hän arvasi heti, että jotain on jälleen tapahtunut. Hän odottaa siellä jo.”

Sydän huolesta karrella Mika saattoi Marien ovelle ja vielä ovella halasi häntä tiukasti ja sanoi

  “Kaikki selviää vielä, usko minua.”

Marie katsoi miestä syvälle silmiin ja kuiskasi

  “Kiitos.”

Pasin ja Marien mentyä miehet alkoivat puida tapahtunutta keittiönpöydän ääressä. He ottivat jokainen muistivihkonsa ja alkoivat koota vihjeitä ja johtolankoja yhteen. Risto oli hyvillään siitä, että Mika oli joukossa mukana vaikkakin hänellä oli henkilökohtainen syy siihen. Mutta ehkä tämä osaisi ottaa asian ammattimaisesti ja jos ei, niin sitten Risto patistaisi Mikan muihin tehtäviin. Mutta Ristolla oli kova luottamus Mikaan

  “Uskoisin, että tämän perusteella Tiina on elossa. Missä, sitä ei vielä tiedetä, mutta elossa kuitenkin.”

  “Onko siitä hepusta saatu mitään selvyyttä, joka norkoili sairaalan edustalla tummassa hupparissa?” kysyi Seppo.

  “Ei ole vielä”, vastasi Risto.

  “Onhan kaikki sairaalan henkilökuntaan kuuluvat kuulusteltu?” kysyi vuorostaan Tero.

  “Se alkaa olla loppusuoralla. Mutta mitään ei ainakaan vielä ole tullut esille.”

  “Mika, oletko sinä kunnossa”, Risto kysyi huomaten miten hiljaa hänen oikea parinsa oli.

  “Kyllä tämä tästä.”

  “Marie on nyt turvassa. Selvitetään tämä juttu niin pian kuin mahdollista. Nyt jokainen jätkä pitää silmänsä ja korvansa ja vielä suunsakin auki, että varmasti kaikki johtolangat saadaan selvitettyä ja koottua yhteen. Nyt aika on rahaa…” Risto sanoi tiukasti.

Pasi saattoi Marien heidän kotiinsa sisälle asti. Julia oli heitä vastassa ovella ja kun he astuivat ovesta, Julia kaappasi Marie lujaan halaukseen. 

  “Täällä olet turvassa. Me emme päästä sinua silmistämme ennen kuin tämä asia on saatu päätökseen. Jos se vaatii, että asut meillä, niin sitten asut meillä ja sillä siisti.” Julia sanoi päättäväisesti.

He olivat jo kymmenen vuotiaista asti olleet parhaita kavereita. Miiakin oli päässyt porukkaan, mutta Julia ja Marie olivat olleet erottamattomat. Heidän tiensä olivat eronneet hetkeksi molempien lähdettyä opiskelemaan eri kaupunkeihin, mutta aina pidemmillä lomilla he olivat tavanneet joko kotikaupungissaan tai jommankumman luona. 

Nyt Julia halusi lohduttaa ystäväänsä ja pitää tästä huolta, kun tämä sitä tarvitsi.