3

 “Onko Tiinasta kuulunut mitään uutta? “Marie kysyi ensitöikseen töihin päästyään Annalta.

 “Ei mitään uutta. Kaikki ovat tosi huolissaan.”

 “Voi itku, missähän hän on?” Marie huokaisi. Hänen ajatuksensa juoksivat jo vaikka kuinka vinhaa vauhtia, mitä olikaan voinut tapahtua ja mihin Tiina oli voinut joutua.

 “En tiedä, enkä ymmärrä. Outo juttu kyllä tosiaan.”

He kävelivät yhtä matkaa osastolle. Anna oli osastolla hoitajana ja Marie sihteerinä. He olivat hyviä työtovereita, vaikka eivät vapaa-aikana juurikaan olleet tekemisissä.

 “Niin, sinulla on se muutto nyt viikonloppuna. Oletko saanut apua muuttoon?” Anna kysyi Marielta.

 “Kyllähän se nyt olisi käsillä. Julia ja Pasi ovat tulossa auttamaan, sekä siskoni Miia.”

 “Saatteko kaikki painavammatkin tavarat kannettua, jos miesväkeä ei ole enempää?”

 “Pasi lupasi kysyä ystäväänsä apuun.”

 “Siis hommat hallinnassa!”

 “Kyllä on”, Marie naurahti.

 “Tsemppiä muuttoon”, Anna huikkasi jatkaessaan matkaa käytävää eteenpäin, Marien kääntyessään työpisteelleen.

 “Kiitos kaunis!”

Mariesta tuntui, ettei päivä loppuisi koskaan. Töitä tuntui tulevan koko ajan lisää, mutta kuin kello löi neljä, Marie oli saanut hommansa suurin piirtein hoidettua ja pöytänsä siivottua. 

 “Vihdoinkin kotiin”, hän sanoi Jutalle, joka oli tullut huoneeseen hakemaan jotakin kaavaketta.

 “Onnellinen! Minulla on kymmeneen asti töitä, huomenna takaisin ja kaiken kukkuraksi koko viikonloppu!” Jutta jupisi hymy suupielessä ja jatkoi,

 “Mieluummin töissä kuin muuttamassa. Anteeksi vain!”

 “Mieluummin muuttamassa kuin töissä”, Marie vastasi nauraen.

 “Nähdään maanantaina”, hän vielä lisäsi nauraen.

Töistä lähdettyään Marie ajoi McDonaldsin autokaistan kautta hakien pikaruoan ja jatkoi kotiin. Siinä syödessään hän luki tapansa mukaan lehden, mutta Tiinan katoamisesta ei ollut mainintaa.Marie mietti huolissaan, oliko poliisilla mitään johtolankoja katoamiseen liittyen. Kesken mietteiden puhelin soi. Hän näki, että numero, josta puhelu tuli, oli tuntematon.

 ”Marie Juntunen”, hän sanoi.

 Puhelimessa oli Marien asunnon myyjä, joka ilmoitti, että Marie voisi hakea asunnon avaimen jo samana päivänä, koska myyjä lähtisi heti seuraavana aamuna matkalle. 

Mielissään uutisesta, Marie otti laukkunsa ja autonavaimet ja suunnisti autolleen. Hän oli luvannut hakea avaimet saman tien.

 Marie suunnisti takaisin autolleen uuden asuntonsa avaimet hallussaan. Innoissaan hän päätti ajaa suoraan uudelle asunnolleen. Nauttia uuden tuoksusta ja suunnitella. 

“Tämä on minun!” Marie hihkaisi, kun sai vedettyä oven kiinni uudelta tuoksuvassa asunnossaan. 

Hän katseli ylpeänä ympärilleen. Tumma parketti hohti kiiltävänä ja tahrattomana. Vaaleat seinät odottivat jo tauluja, joita Marie oli vuosien varrella hankkinut. Astuttuaan peremmälle ja kurkistaessaan makuhuoneeseen, hänen aivonsa raksuttivat sisustusratkaisujen mahdollisuuksista. Hän astui olohuoneeseen ja jäi katsomaan mietteissään sitä.

 “En muistanutkaan, että tämä oli näin iso”, hän muisteli ääneen. 

Hän asteli terassin ovelle ja aukaisi sen, ja astui ulos. Hyvänkokoinen terassi oli osittain myös ilta-auringon puolelle. Terassin reunalta alkoi nurmikko ja sen takana pensasaita peitti näkyvyyttä taaempana olevalle omakotitaloalueelle.  Pieni puro leikkasi pensasaidan ja omakotitaloalueen välisen puistoalueen, jolla kasvoi näköesteenä havu- ja lehtipuita. 

 “On kyllä kaunista”, hän ihasteli siristellen silmiään auringon valon osuessa hänen silmiinsä ja vain nautti hetken siinä hengittäen syvään.

Hän palasi takaisin sisälle, veti oven kiinni perässään ja suuntasi kulkunsa keittiöön, jossa kiiltävät valkoiset kaapit antoivat kuin valoa mustille kivitasoille ja teräksiset kodinkoneet hohtivat kilpaa niiden kanssa. Kaappitilaa oli Marien mielestä ruhtinaallisesti, verrattuna vuokra-asuntoon, jossa Marie oli muutaman vuoden jo asunut. Marie kurkisti myös mustavalkoiseen wc:hen ja tyytyväisenä sen väritykseen sulki oven.

 “Kaikki tarvittava ja vähän päälle”, hän ajatteli mielissään kurkistaessaan myös saunaan ja vaatehuoneeseen.

Jo samana iltana hän toi pienempiä tavaroita uuteen asuntoonsa ja laitteli niitä kaappeihin.

Yötä myöten hän pakkasi loput tavaransa laatikoihin ja kaatui uupuneena vuoteeseen.

 “Viimeinen yö täällä”, hän huokaisi ennen nukahtamistaan.

Yöllä hän heräsi hätkähtäen. Hänen ovikellonsa soi. Kummissaan hän hiipi ovelle ja katsoi ovisilmästä. Siellä ei ollut ketään. Valoja laittamatta hän meni keittiön ikkunaan ja kurkisti verhonraosta ulos, mutta sielläkään ei näkynyt ketään. Hetken siinä katsellen ja todeten, ettei ulkona näkynyt ristinsielua, ymmällään hän tassutteli takaisin vuoteeseen. 

Aamulla, yöllisen ovikellonsoiton jo unohtaneena, Marie keitti kahvia, teki voileivän ja haki lehden postiluukusta. Nautittuaan aamiaisensa, hän alkoi innokkaasti lajitella laatikoita, jotka mahtuisivat hänen omaan autoonsa ja joita hän yksin jaksaisi nostella ja kiikutti niitä autoonsa pienessä vesisateessa. Hän ei kuitenkaan vesisateesta välittänyt, vaan tohkeissaan pinosi laatikoita peräkonttiin ja takapenkille. 

Hän oli saanut jo muutaman kuorman vietyä uudelle asunnolleen, kun Julia soitti hänelle ja sanoi, että he tulisivat Pasin kanssa noin puolen tunnin kuluttua Marien vanhalle asunnolle Pasin ystävän kanssa.

Marien kantoivat loput laatikot autostaan uuteen asuntoon ja ajoi takaisin. Hän oli ehtinyt lastata autonsa täyteen, ennen kuin Juulia ja Pasi saapuivat Jyrkin kanssa. Eikä mennyt kauaakaan, kun jo Miiakin saapui pakettiautollaan.

 “Hei!!” Marie hihkaisi ja rutisti siskoaan lujasti

 “Ihanaa olla vihdoin täällä”, Miia vastasi ja jatkoi suorasukaiseen tyyliinsä

 “Ai, Juliakin on täällä jo! Moi sinullekin! Ja Pasille! Ja… mikäs-hänen-nimensä on…” Miia oli iskenyt silmänsä Jyrkiin.

 “Moi vaan sinullekin! Tässä on ystäväni Jyrki”, Pasi esitteli, kun kaksikko kätteli toisiaan.

 “Moi vaan, hauska tutustua!” sanoi Jyrki silmää iskien.

 “Tulit kuin tilauksesta”, Marie sanoi hieman nolostuneena siskonsa suorasukaisuudesta. 

 “Tulin kuin tuulispää. Innolla odotan, että pääset tästä vanhasta rähjäisestä asunnosta pois”.

 “No, eihän tämä nyt niin rähjäinen ole”, Marien toppuutteli siskoaan.

 “Kuule Marie, kyllä se on”, Miia tokaisin tietäväisenä.

Miehet tarttuivat ripeästi isompiin huonekaluihin ja naiset ottivat laatikoita ja pakkasivat kaikki mahdolliset autot niitä täyteen. Ja kun autot oli lastattu, suunnattiin kohti uutta asuntoa.

Kun iltaan mennessä kaikki tavarat oli saatu vietyä, Marie tarjosi auttajilleen pizzat läheisessä pizzeriassa. Sieltä Marien ja Miian tie lähti vanhalle asunnolle ja muiden tiet, minne kenenkin.

Ripeästi sisarukset saivat siivouksen tehtyä ja pääsivät suuntaamaan Marien uuteen kotiin. He saivat muutamia laatikoita purettua ennen kuin laittoivat patjat lattialle, laittoivat niille petivaatteet ja kävivät saunassa. 

 “Onnea uuteen kotiin”, Miia sanoi.

 “Kiitos! Et uskokaan miten onnellinen olen, ettei tarvitse etsiä enää asuntoa. Tämä on kuin tehty minulle!” Marien vastasi onnellisena.

 “Niin on. En halua pilata iloasi, mutta oletko kuullut Mikosta mitään”, Miia sanoi, viitaten Marien entiseen poikaystävään, jonka kanssa Marie oli melkein mennyt naimisiin.

 “Enpä ole, en”.

 “En ymmärrä, miten pystyit antamaan anteeksi sellaisen teon. Alkaa nyt pitää peliä toisen kanssa, vaikka on menossa naimisiin maailman kauneimman naisen kanssa”.

 “No, eihän se nyt ollutkaan helppoa, mutta päätin antaa anteeksi. Aikaahan se vaati, 

ja tuntui välillä epätoivoiselta, mutta en halua pilata elämääni anteeksiantamattomuudella ja katkeruudella. Onhan elämä opettanut aikalailla. Ja yksin en olisi jaksanut tai selvinnyt. Tiedät, että uskon Jumalan auttavan kaikessa.”

 “Joo, joo! Aina sinä jaksat jankuttaa Jumalasta”, Miia tokaisi katkerana.

 “Kaikella on tarkoituksensa. Uskon, että näin oli paras.”

 “Selvä, sovitaan sitten niin.”

 Marie huomasi, että Miia alkoi hermostua, joten hän vaihtoi puheen aihetta. He tulivat todella hyvin toimeen ja olivat parhaimmat ystävykset, mutta jos tuli puhetta hengellisistä asioista, niin yleensä Miia alkoi hermostua. Marie oli ymmärtänyt, että Miia oli lakannut uskomasta Jumalaan silloin, kun heidän vanhempansa olivat kuolleet auto-onnettomuudessa. Hän päätti perääntyä ja jättää aiheen siihen.

 “Kyllä minä vielä löydän miehen, joka haluaa olla minun kanssani… älä huolehdi.”

 “Mutta, mitenkäs me sitten huomenna järjestellään nämä minun tavarani täällä”, Marie jatkoi sovittelevaan ääneen.

 “Jaa-as, katsotaanpas”, Miia sanoi. Hän oli räiskyvä persoona, joka saattoi hetkessä hikeentyä, mutta seuraavassa hetkessä olla taas oma iloinen ja rempseä itsensä.

 “On täällä hommaa, ennen kuin tämä on asiallisessa kunnossa.”

 “Mutta mietitäänkö huomenna, olen tosi väsynyt. Ehkä aivot työskentelevät paremmin muutaman tunnin yöunien jälkeen”, Miia sanoi ja jatkoi pilke silmäkulmassa 

 “Sinusta en niin tiedä, mutta minun aivoni ainakin”.

He toivottivat hyvät yöt toisilleen ja Marie rukoili mielessään rakkaan sisarensa puolesta ja myös Tiinan puolesta, että hänet löydettäisiin pian kunnossa ja tapaus selviäisi.

Seuraavana aamuna sisarukset heräsivät ajoissa. 

 “Voi tätä kaaosta”, Marie valitti.

 “Älä muuta sano”, Miia vastasi ääni vielä unesta käheänä.

 “On tässä tälle päivälle hommaa. Onneksi olet täällä auttamassa. Voin tästä patjalta huudella sinulle ohjeita, niin voit pistää hihat heilumaan. Eikös vaan?”

 “Juu, kyllähän se käy. Lasku vaan tulee sitten perästä”, Miia letkautti takaisin.

He kaivoivat kahvinkeittimen laatikosta ja toisesta laatikosta kahvit ja keittivät vahvat kunnon kahvit. 

Samalla, kun he joivat kahvia ja söivät voileipää, Marie kertoi Tiinasta Miialle. 

 “Että täällä voi sattua tuollaista”, Miia sanoi järkyttyneenä.

 Iltapäivään mennessä asunto oli saatu kutakuinkin järjestykseen, jotakin pienempiä laatikoita Marie oli jättänyt purettavaksi itselleen, mutta suurin osa oli järjestyksessä. He olivat siirrelleet sohvia, lipastoa, sohvapöytää ja lattiavalaisimia edes takaisin ja taas takaisin, kunnes kaikille oli löytynyt oma paikkansa. Marie oli tyytyväinen heidän aikaansaannokseen. Muutamalle uudelle huonekalulle jäi kyllä paikat.

 “Se olisi sitten Ikean reissu tiedossa! Lähdetkö mukaan”? Marie kysyi siskoltaan.

 “Tottakai lähden! Lähdetäänkö heti?

 “Ehkä ei kuitenkaan ihan justiinsa nyt, mutta tässä lähiaikoina”, Marie vastasi hymyssä suin.

Päivä meni liian nopeasti. Heillä oli ollut niin hauskaa ja aika kului kuin siivillä. Pitkästä aikaa he olivat saaneet viettää yhdessä aikaa. Heidän vapaapäivänsä eivät olleet oikein sopineet samoille päiville, joten siskosten yhteinen aika oli jäänyt vähiin.

  “Voi, kun on haikea jättää sinut tänne”, Miia sanoi haikealla äänellä, kun hän oli seuraavana päivänä oven raossa lähdössä kasseineen.

   “Niinpä! Harmi, kun sinun pitää lähteä. Olisi ollut mukavaa viettää vielä aikaa yhdessä. Tehdä kaikkea hauskaa… mutta…”

  “Olet tosi rakas! En tiedä, mitä tekisin ilman sinua. Välillä tuntuu, että minulla ei olisi ketään muuta, kuin sinut. Sen jälkeen kun äiti ja isä…”, Miia jatkoi särkyneellä äänellä ja rutisti lujasti sisartaan. 

  “Kiitos kaikesta”, Marie sanoi ja jatkoi “Tiedät, että rukoilen puolestasi”.

  “Tiedän…” sanoi Miia nopeasti ja jatkoi,

  “Mutta nyt minun pitää mennä. Tuo auto täytyy palauttaa kuuteen mennessä, joten tässä tulee kyllä kohta kiire”.

  “Ja muistakin ajaa sitten rajoitusten mukaan!” Marie sanoi tietäen siskonsa ajotyylin.

  “Aina! Kiitos, kun olet olemassa!” Miia sanoi ja kaappasi vielä kerran siskonsa kunnon rutistukseen.

  “Kiitos sinulle!

Sisarukset hyvästelivät ja Marie jäi ovelle heiluttamaan vielä, kun auto perävalot katosivat nurkan taakse.

Ei mennyt kuin reilu puolituntia, kun Marien puhelin soi.

  “Moi, pitkästä aikaa”, kuului Miian arvoituksellinen ääni.

  “No moi, saitko sakot?” Marie kysyi heti.

  “No… tuota… joo sain. Mistä arvasit?”

  “Enpä tiedä, tuli vain ensimmäisenä mieleen.”

  “Mutta kyllä kannatti! Oli niin komia poliisi, että voisin ottaa vaikka toiset sakot samaan syssyyn, jos vain sattuisi sama tyyppi paikalle”:

  “Voi Miia! Mitä minä sinun kanssa teen!? Sinä olet ihan mahdoton!”

  “Mutta kyllä kalliiksi tulisi alkaa tapailemaan jotain tyyppiä tuolla tavalla, täytyy 

myöntää. Joten päätin ajella loppu matkan ihan oikeasti rajoitusten mukaan”.

  “Suosittelen. Ellet ole voittanut lotossa?”

  “En tietääkseni, mutta täytyy tarkastaa tilanne. Paitsi, että viimeisestä lottoamiskerrasta on jo varmaankin puoli vuotta. Mutta nyt pitää lopettaa, ennen kuin saan sakot puhelimeen puhumisesta ajon aikana. Soittelen, kun olen kotona”.

  Päätä pudistellen Marie lopetti puhelun.

 “Mihin ihmeeseen minä sinun kanssa vielä joudun?” Marie mutisi ääneen päätään pudistellen.