5

   Korvia huumaava pärinä tunkeutui Marien korviin seuraavana aamuna. Kesti hetken, ennen kuin Marie tajusi mikä hänet herätti ja missä hän oli. Tajuttuaan kellon edelleen soivan, hän sulki sen. Uni oli ollut niin syvää, ettei hän ollut nähnyt edes unta. Hiljalleen Marien mieleen palautui edellisillan tapahtumat. Hymy nousi hänen huulilleen ja onnentunne kupli hänen sisällään. Uskaltaisiko hän heittäytyä tunteidensa vietäväksi? Se kysymys mielessään, hän nousi ja suuntasi kulkunsa kohti keittiötä ja kahvinkeitintään. 

 Hetken availtuaan kaappeja hän löysi kuin löysikin kahvinsuodattimet ja mustan kahvipurkin. Hän meni laskuissa sekaisin lusikoidessaan puruja kahvinkeittimeen, mutta oli vielä niin unenpöppörössä, ettei jaksanut aloittaa laskemista uudelleen.

  ”Saas nähdä millaista myrkkyä tästä tulee. No, ainakin pitäisi herätä kunnolla tällä määrällä kahvinpuruja”.

 Kahvia kuppiin kaataessaan, hän myönsi itselleen, että taisi tulla muutama lusikallinen liikaa puruja laitettua, sen verran mustaa kahvista oli tullut. 

 Olkaansa kohauttaen hän kuitenkin otti kuppinsa ja istahti ruokapöydän ääreen. Irvistäen vahvan kahvin makua hän sen kuitenkin sai juotua voileivän kyytipoikana.

 Hän suunnitteli töiden jälkeen käydä katselemassa terassin kalusteita. Hän halusi saada pian terassinsa kuntoon, että pääsisi vielä tämän kesän aikana nauttimaan sen suomasta nautinnosta.  Ehkäpä vielä etuovelle kukkasia ruukkuun ja tietenkin sinne terassille myös. Hänen sormensa syyhysivät jo, kun hän mietti kukkien istutusta ruukkuihin ja ehkäpä myös takapihan puolelle pienelle nurmikonläntille. 

  ”Nyt haaveilut sikseen ja mars töihin”.

 Hän ajoi autonsa tutulle paikalle sairaalan parkkihalliin. Halli oli osaksi varattu työntekijöiden ja osaksi asiakkaiden käyttöön. Tähän aikaan aamusta sieltä löytyi helposti parkkitilaa. Mariella oli tapana pysäköidä autonsa aina suurin piirtein samoille parkkiruuduille. Tottumuksesta kai.

 Kevyin askelein hän käveli kohti sairaalan aulaa ja sieltä kohti sosiaalitiloja. Muutama aamuvuoroon tulevat työkaverit olivat jo tulleet, vaikka Marie oli tunnetusti reilusti ajoissa aina työpaikallaan. 

 Vaihdettuaan työvaatteet hän suunnisti kohti taukotilaa viedäkseen eväänsä jääkaappiin. Siellä jo kahvinkeitin pörisi ja huokaili säälittävästi, mutta tuoksun tuo kahvinkeitin kyllä osasi lähettää. Miten kahvi saattoikaan tuoksua noin houkuttelevalle, vaikka kotona Marie oli juuri kahvin hörpännyt. No, ei se kotikahvi tänä aamuna kovinkaan hyvältä ollut maistunut, joten nyt oli kunnon kahvin aika.

 ”Huomenta Marie! Miten muutto sujui?” Kaija kysyi astuttuaan taukotilaan.

 ”Huomenta! Kiitos kysymästä, hyvinhän tuo sujui. Asunto on aivan ihana!” Marien vastasi hymyssä suin Kaijalle ja kertoi muuttotouhuistaan. 

Pikkuhiljaa myös loput aamuvuorolaisista tuli taukotilan ja kahvinkeittimen kautta töihin. Osa otti kahvimukinsa työpisteelleen ja niin teki myös Marie.

 Ensitöikseen Marie tarkasti sähköpostinsa ja vastaili tarvittaviin viesteihin. 

 ”Ei mitään ihmeellistä”, hän tuumasi jatkaessaan hommiaan.

 ”Onko muuten Tiinasta kuulunut mitään?” hän kysyi Karita, joka työskenteli samassa huoneessa Marien kanssa.

 ”Ei mitään. En ainakaan ole kuullut mitään”, hän vastasi alakuloisesti.

Huolen painaessa mieltään Marie huokaisi syvään, nojasi päätään käsiinsä ja sulki silmänsä. Siinä hän hetken oli pää painuksissa suljetuin silmin rukous sydämessä Tiinan puolesta.

 Karita huomasi Marien hiljaisen hetken ja kysyi,

 ”Rukoiletko sinä?”

 Marie hämmästyi Karitan kysymystä. Ei hän ollut tajunnut, että hänen eleensä oli noin selvä.

 ”Rukoilen”, hän vastasi hiljaa.

 ”Auttaakohan se?”, Karita kysyi selvästikin epäillen.

 ”Auttaa”, Marie vastasi sellainen varmuus äänessään, ettei työkaverille jäänyt epäselväksi, mihin hän uskoi.

 ”Saapa nähdä”, Karita lisäsi sarkastisesti.

 Hymyillen ystävällisesti Karitalle Marie yritti kääntää ajatuksensa työnalla olevaan tekstiin. Helppoa se ei ollut, mutta nyt oli vaan yritettävä keskittyä. 

 Marie havahtui työnsä äärestä, kun ovelta kuului kuiskaus.

  ”Moi Marie”. Marie käänsi katseensa äänen suuntaan ja huomasi, että Mika seisoi ovella nojaten ovenpieleen.

  ”Moi Mika”, Marie vastasi hymyillen ja jatkoi

  ” Mitä sinä täällä teet?”

  ”Tultiin Riston kanssa käymään Tiinan tapauksen johdosta. Kyseltiin hieman muutamilta ihmisiltä, tietävätkö he mitään. Ajattelin samalla vilkaista, että oletko töissä”.

  ”Täällähän minä olen”, Marie vastasi.

   ”Ristolla kestää vielä hetken ja lupasin odotella häntä kahviossa. Haluatko tulla mukaan? Tai oikeastaan pystytkö?”

  ”Itseasiassa, taidan olla kyllä tauon tarpeessa”.

Rinnatusten he lähtivät kulkemaan kohti sairaalan kahviota. Kahviossa oli hiljaista, vain parissa pöydässä oli kahvittelijoita. 

  ”Minä tarjoan”, Mika sanoi Marielle.

  ”Kiitos”, Marie vastasi hymyillen vienosti.

  ”Kiitos eilisestä”, Mika sanoi.

  ”Täytyy kyllä myöntää, että oli oikein miellyttävä ilta. Oli kiva tutustua.”, Marie vastasi hymy huulillaan. Hän oli niin nauttinut edellisillasta. 

 He ehtivät jutella ihan mukavan tovin, ennen kuin Risto liittyi seuraan. Tämä näytti heti tajuavan, että nyt oli kyseessä enemmän kuin pelkkä tuttavien kahvihetki. Myhäillen Risto istui Marien viereen ja yritti olla muka tietämätön mitä oli meneillään.

  ”Jahas, sinä olet sitten saanut kaunista kahviseuraa”, Risto sanoi naureskellen Mikalle.

  ”Kyllä! Parempaa, kun se tavanomainen seura” Mika vastasi virnistäen Ristolle.

  ”Ai, kiitti vaan. Eikö minun seura muka ole tarpeeksi hyvää?”

  ”Itseasiassa, nyt kun otit puheeksi… menetteleehän se”, Mika sanoi muka tosissaan.

  ”Toivottavasti tämä ei jää viimeiseksi kerraksi”, Risto sanoi osoittaen sanansa Marielle.

  ”Tuota… saattaa hyvinkin olla, että ei jää”, Marie vastasi nauraen vanhemmalle poliisille.

  ”Hyvä juttu! Et taida tietääkään, miten tätä hetkeä ollaan laitoksella odoteltu”.

  ”No niin, Risto, eiköhän tämä ollut tässä?” Mika sanoi hieman vaivaantuneena.

  ”Älähän nyt, eihän tässä olla vielä päästy edes alkuun. Odotahan, kun kaverit kuulee”.

  ”Sitähän tässä vähän pelätään. Ja siitähän kuulee sitten muutaman kerran”.

  ”No mutta, ainakin on kaunista seuraa”. Risto yritti rauhoitella työpariaan.

 Marie nauroi miesten leikilliselle kinastelulle. 

  ”Nyt minun täytyy jättää teidät kinastelemaan keskenänne ja palattava takaisin työn ääreen”, hän sanoi miehille.

  ”No niin, Mika, menehän saatille”, Risto iski silmää Mikalle.

 Mika saattoi Marien takaisin tämän työpisteelle ja hyvästelyään naisen, hän jatkoi matkaa ulko-ovelle vielä vilkaisten hymyillen Marien työhuoneelle päin. Hän oli ehkä rakastumassa. 

  Miehellä kiehahti. Hän oli nähnyt naisen poliisin seurassa, eikä se varmasti ollut koskenut työasioita. Se oli kaikkea muuta. Se oli niin päivän selvää, ettei se ollut työasioita. Se laittoi hänen suunnitelmansa uusiksi. Täydellisesti uusiksi. Hän ei voinut sietää muutoksia! Hän oli suunnitellut kaiken valmiiksi ja nyt kaikki pitäisi miettiä uudestaan! Hän kihisi kiukusta. Hänen oli oltava varuillaan poliisin takia. Nyt hän ei saanut mokata. Viivyttääkö suunnitelmiensa toteuttamista vai nopeuttaa. 

  Kiukkua kihisten hän lähti nousemaan rappuja aulasta. Hän melkein törmäsi naiseen, joka tuli rappuja alas. 

  ”Katso eteesi, typerys”, hän raivosi naiselle.

 Nainen katsoi säikähtäneenä häneen. Nainen lisäsi vauhtiaan, kuin peläten, että raivonvallassa oleva mies kävisi häneen käsiksi.