4

   “Hei Mika, viitsitkö tulla käymään täällä!” huusi Risto oven raosta.

  “Jep, tulen ihan kohta, teen tämän vain loppuun”, vastasi Mika koneensa äärestä ja kirjoitti raporttinsa loppuun. Hän nappasi kahvimukinsa ja meni Riston työpöydän ääreen.

 “No?”

 “No… sitä vaan, että oletko saanut mitään irti tuon Tiina Mannisen työkavereista?”

 “En. Kukaan ei tiedä mitään eikä ole kuullut mitään eikä ole nähnyt mitään. Tämä on ihan uskomaton juttu”, sanoi Mika ja jatkoi 

 “Ainoa johtolanka on se lappu, minkä Juntunen löysi ja toimitti meille eikä siinäkään ei tietenkään ole minkäänlaista sormenjälkeä”.

 “Oletko kysellyt kirjastolta? Olisiko kukaan nähnyt siellä mitään?”

 “Olen kysellyt ja katsonut myös valvontakameran kuvaa sairaalalta ja kirjastolta, mutta ei mitään. Ei minkäänlaista vinkkiä siihen aikaan kummankaan kameran kuvissa”.

 “Entä jos Tiina ei päässytkään kirjastolle asti?”

 “Se minullakin kävi mielessä.”

 “Tai entä jos se lappu ei liity mitenkään tähän tapaukseen?”

 “Voihan sekin olla totta, mutta ihmettelen kuitenkin, ettei lapussa ollut muiden sormenjälkiä, kuin Marien ja meidän. Jotenkin tuntuu, että se on tarkoituksellista. Ja se, että lähettäjä olisi Marko, vaikkei hän omien sanojensa mukaan ole ollut tietoinen koko lapusta”.

 Risto naputteli kynällä pöytäänsä ja huokasi syvään ja sanoi 

“Pikkuisen pelkään, että tästä tulee kinkkinen juttu”.

 “Niinpä ja aika taitaa olla rahaa”, jatkoi Mika hiljaa.

 “Mitäs jos katsotaan ne sairaalan turvakameran kuvat vielä kertaalleen?” Risto tuumaili ääneen.

Mika nyökkäsi ja hörppäsi vahvaa ja jo kylmää kahviaan.

 “Ihan kamalaa… tämä kahvi siis”.

 “Kylmä kahvi kaunistaa, vaikkei sekään ihmeitä tee”, Risto naurahti tuijottaen samalla tietokoneen ruutua.

 “Niin, eikä maha kestä sitä mitä naama vaatisi”, Mika letkautti perään.

Mika päätti katsoa vielä kerran sairaalan turvakameran kuvaa Tiinan katoamispäivältä, mutta ei huomannut mitään epäilyttävää. Hän meni huikkaamaan parilleen hyvät yöt ja lähti kotiinsa.

Kotiin päästyään hän heitti auton avaimet lipastolle ja jäi hetkeksi seisomaan katsellen samalla valokuvaa, joka oli lipaston päällä valkoisessa kehyksessä. Hänen rintaansa puristi ikävä. 

“Helpottaakohan tämä ikävä koskaan?” hän sanoi hiljaa ja jatkoi 

 “Tiedän, että halusit minun jatkavan eteenpäin, mutta en tiedä pystynkö siihen”.

Silmiään kuivaten hän meni keittiöön ja laittoi kahvin tippumaan. 

Hänen vaimonsa oli viisi vuotta sitten kuollut syöpään. Diagnoosi oli ollut musertava isku nuorelle avioparille. He olivat menneet yhdessä lääkärille kuulemaan kokeiden tulokset, ja ne olivat olleet jäätävän kova isku vasten kasvoja. Tainalle oli annettu vain puoli vuotta aikaa. Kaksi vuotta aikaisemmin he olivat menneet naimisiin ja luvanneet toisilleen, että rakastaisivat toisiaan, kunnes kuolema erottaa. He eivät osanneet arvatakaan kuinka lyhyen ajan he saisivat viettää yhdessä. Vastoinkäymiset alkoivat aivan liian pian ja kuolema erotti heidät aivan liian aikaisin. 

Mika otti työstä vapaata heti Tainan diagnoosin kuultuaan ja oli vaimonsa vierellä koko ajan loppuun saakka. Viimeisenä iltanaan aviopari vielä liitti kätensä yhteen ja kiittivät Taivaan Isää siitä yhteisestä ajasta, joka heille oli annettu. Viimeisillä voimillaan Taina oli vielä heikoilla voimillaan nostanut Mikan käden poskelleen ja kuiskannut hänelle “Rakastan sinua”.

 Läheisten tuki ja ystävät auttoivat Mikan taas aikanaan jaloilleen ja takaisin työelämään. Työ poliisina oli sen verran vauhdikasta, että Mika sai elämästään taas otteen. Muutama kuukausi vaimonsa kuoleman jälkeen hän päätti hakea työtä toisesta kaupungista. Uusi kaupunki ja uusi työyhteisö tekivät hänelle hyvää, hän tunsi pikkuhiljaa taas elävänsä.

  Siinä kahvia juodessaan Mika antoi ajatustensa vaellella. Ensimmäisen kerran Tainan kuoleman jälkeen hän mietti, voisiko hän ehkä rakastua vielä uudelleen. Kaiken jälkeen. Uskaltaisiko hän edes yrittää tai antaa itselleen luvan siihen. Ajatus tuntui kyllä vieraalta, mutta ehkä se ei olisi sittenkään aivan mahdoton ajatus. 

Kahvinsa juotuaan hän kävi suihkussa, veti farkut ja t-paidan päälleen, nappasi nahkatakkinsa naulakosta ja avaimet ja puhelimen lipaston päältä.

“Taidan juuri ehtiä tilaisuuden alkuun” hän mutisi ääneen kääntäessään auton pihasta tielle.

 “Hei, Marie”, Julia hihkaisi, kun näki Marien laittavan takkiaan naulakkoon. 

 “Moi, moi”, Marie vastasi ja kiiruhti halaamaan rakasta ystäväänsä.

 “Pääsit sitten kuitenkin tulemaan tänne”, Julia jatkoi. 

 “Taisin päästä. Ajattelin, että tavaroita jäisi ympäri huushollia lojumaan, mutta me siskot laitoimme vauhtia ja saatiin tavarat lähes järjestykseen. Joten ajattelin, että olisi paikallaan lähteä käymään pitkästä aikaa seurakunnassa”.

 “Mennään istumaan. Pasi tulee vähän myöhemmin, kun hän joutui jäämään vielä hetkeksi töihin. Tule, mennään!”

He menivät istumaan, samalla tervehtien tuttuja ja vaihtoivat kuulumisia. Musiikki alkoi soida ja he rauhoittuivat.

Pastorin saarna oli oikein koskettava, eikä Marie ollut ainoa, johon pastorin sanat kolahtivat. 

Tilaisuus päättyi ja he siirtyivät alakertaan, missä oli pientä iltapalaa kaikille halukkaille. Ja kyllähän ruokasaliin kiitettävästi porukkaa tulikin. 

  “Mitäs Marielle saisi olla? Kahvia? Teetä?” kysyi Kerttu-emäntä.

  “Kahvia. kiitos”, Marie vastasi hymyillen herttaiselle emännälle.

Marie oli usein vieraillut Kertun luona ja heistä oli tullut hyviä ystäviä, vaikka ikäeroa heillä oli monta vuosikymmentä. Kerttu oli viisitoista vuotta sitten jäänyt leskeksi ja hän asui edelleen samassa talossa, jonka he olivat miehensä kanssa rakentaneet yhteisten vuosiensa alkuaikoina.

  “Ole hyvä!”

  “Kiitos”, Marie kiitti Kerttua hymy huulilla.

 Marie suunnisti kohti vapaata paikkaa salin toisella puolella. Hän oli juuri kävelemässä yhden käytävällä seisoskelevan ryhmän ohi, kun yksi ryhmästä kääntyi lähteäkseen ja Marie tietenkin törmäsi kahveineen häneen.

 “Oi, anteeksi!” Marie huudahti.

 “Ei, vika oli minun. Anteeksi kauheasti!” Ääni kuulosti tutulta, mutta Marie ei osannut yhdistää kenelle ääni kuului. Hän kohotti katseensa kahvikupistaan ja kohtasi tumman suklaan väriset silmät. Hetkessä Marie tunsi, miten hänen sydämensä oli jättää muutaman lyönnin väliin ja syvenevä puna levisi hänen kasvoilleen.

 “Voi vietävä, mitkä silmät” hän sopersi mielessään. 

 “Mitäs se Marie Juntunen täällä törmäilee?” kuului Julian merkitsevä ääni Marien takaa.

 “ Eeh… ee… tuota… en mitään. Sattui vain pieni törmäys”, Marie sai vaivoin sanotuksi eikä voinut irrottaa katsettaan noista ruskeista silmistä. 

 “Anteeksi, minun vikani. Minä tässä törmäilen kuin Durasel-pupu”, törmäyksen kohde sanoi anteeksi pyytävänä ja jatkoi 

“Pitäisi jo tässä iässä oppia katsomaan vähän ympärilleen, mutta minkäs teet. Siis, sanoitko Marie? Marie… Juntunen?

 “Kyllä sanoin”, Julia julisti.

 “Mehän olemme vanhoja tuttuja”, suklaasilmä ilmoitti.

 “Ai… tuota… missä…?”

 “Voi, Marie! Sano vaikka sana päivässä, mutta älä änkytä”, Julia naureskeli iskien silmää.

 “En minä mitään änkytä”, Marie tuhahti mulkaisten ystäväänsä kärkkäästi.

 “Ehkä lienee paikallaan esittäytyä. Arvon neiti ei taida muistaa”, suklaasilmä naurahti.

 “Mika Kiviniemi, poliisista päivää”, tämä  jatkoi ja laski kätensä Marien olalle. 

 “Wow…”, Marie parahti ja läikäytti kahviaan uudemman kerran. 

Oli kuin sähköisku olisi mennyt päästä jalkoihin ja puna sen kuin tummui hänen kasvoillaan, kun hän tajusi keneen oli törmännyt. 

“Anteeksi. Kyllä minä nyt muistan. En osannut yhdistää sinua täällä, ja ilman univormua”, Marie jatkoi nolostuen reaktiotaan.

 “En minäkään osannut odottaa, että törmäisin sinuun täällä… siis ihan kirjaimellisesti”.

 Häkeltyneenä Marie laski katseensa Mikasta ja mutisi jotain, mistä kukaan ei olisi saanut selvää, vaikka olisi sen kuullutkin. Silmää iskien Mika kääntyi ja suunnisti tarjoilupöytää kohti.

 “No, mutta Marie!” Julia kiusoitteli “Mikäs on homman nimi? Ja miksi olet noin punainen?”

 “Ei mikään! Enkä ole punainen!” tämä tokaisi.

 “Etpä tietenkään”, Julia naureskeli tietävän näköisenä.

Yhtäkkiä Marien korvanjuuresta kuului kuiskaus

 “Tässä sinulle uusi kahvi, mutta varo ettet läikytä sitä”, Mika kuiskasi. Marie säikähti niin paljon, että melkein hyppäsi tuolilta.

 “Älä säikyttele”, Marie sai säikähdykseltään sanottua.

 “Äläkä sinä ole minulle vihainen, ethän”.

 “No, harkitsen”, Marie vastasi saaden takaisin itseluottamuksensa ja jatkoi,

 “Kiitos kahvista, yritän olla sotkematta”.

Mika suunnisti ystäviensä luokse, jotka olivat löytäneet itselleen paikat muutaman pöydän päästä Marien ja Julian pöydästä. Hän jäi seisomaan pöydän luokse ja jutteli hetken ystävänsä kanssa, kunnes ystävä nousi ja meni pöydän toisella puolella olevalle tyhjälle paikalle ja Mika asettui tyytyväisenä istumaan ystävänsä paikalle. Hän laski kahvikuppinsa pöydälle ja nosti virnistäen katseensa Marieen iskien samalla silmää hänelle. 

Itseluottamuksen takaisin saanut Marie päätti antaa samalla mitalla takaisin ja lähetti lentosuukon tuolle suklaasilmäiselle poliisille, joka kohotti yllättyneenä kulmiaan.

 “Marie! Mitä sinä teet?” Julia kysyi tuijottaen ihmeissään ystävänsä touhua.

 “Ai minä vai? En mitään”, Marie sanoi hymyillen vähättelevästi. 

Julia pyöritti ihmeissään päätään, sillä tämä oli hänelle täysin uutta. Marie ei ollut koskaan ennen heittäytynyt hetkeen tuolla tavalla, ei ainakaan hänen nähtensä.

  ”Kertahan se tietysti on ensimmäinenkin”, Julia myhäili tyytyväisenä.

 Marien pöydässä keskustelu kävi melkoisen vilkkaasti. Välillä koko pöydällinen ystävyksiä päästivät kunnon naurunremakan, että muista pöydistä vilkuiltiin hymyssä suin heidän pöytäänsä. 

 Marien katse eksyi vähän väliä pöytään, jossa Mika ja kumppanit kilpailivat naurunremakallaan heidän pöytänsä kanssa. Vaikea oli sanoa, kumpi pöytä oli äänekkäämpi. Mutta pääasiahan oli, että kaikki viihtyivät.

 Aika vierähti nopeasti, keittiönväki alkoi keräilemään tarjottavia pois ja ilmoittivat, että valomerkki oli annettu. Se sai vielä jäljellä olijat lopettelemaan kahvitteluaan ja siirtymään eteisen puolelle keräilemään kamppeitaan. 

 Eteinenkin alkoi hyvää vauhtia tyhjentyä ja vahtimestari pääsi sulkemaan ovia ja sammuttelemaan valoja. 

 Ilta oli ollut kaikin puolin hyvä. 

  ”Hei, mennäänkö vielä johonkin viettämään iltaa? Julia kysyi Marielta.

  ”Miten olisi satama? Kun on vielä näin lämmin iltakin…” Marie kysyi.

He odottelivat ulko-ovella Pasia, joka oli vielä jäänyt suustaan kiinni ystäviensä kanssa aulaan.

 Vihdoin Pasikin tuli ulos eteisestä… yhdessä Mikan kanssa. He marssivat suoraan ystävysten luo.

  ”Mitä, jos mentäisiin vaikka satamaan istumaan iltaa?” Pasi kysyi naisväeltä.

  ”Juuri samaa mietittiin”, Julia naurahti miehelleen.

 Niinpä nelikko lähti kävellen kohti kaupungin satamaa. He jättivät autonsa seurakunnan parkkipaikalle, koska ilta oli oivallinen reilun kilometrin mittaiselle kävelymatkalle. 

 Marie oli mielissään, että Mika oli päättänyt lähteä myös heidän mukaansa. Hän ei muistanut nähneensä Mikaa aikaisemmin, paitsi tietenkin sairaalalla. Hän ajatteli, että tämä oli ehkä hiljattain vasta muuttanut kaupunkiin. 

 Satamaan tultuaan, he ostivat vielä kupposet kuumaa kahvia ja valitsivat pöydän, joka oli lähimpänä rantaa. Lämmin ja leppeä tuuli henkäili hiljalleen rannalla istujia. Järven pinta oli lähes tyyni, pientä väreilyä lukuun ottamatta. Melkein kaikki pöydät olivat varattuja ja hiljaisen puheensorinan keskeytti välillä iloiset naurun pyrskähdykset.

  ”Mika, oletko hiljattain muuttanut tänne?” Marie kysyi.

  ”Onhan siitä jo jokunen aika”, tämä vastasi.

  ”Mietin vain, etten ole nähnyt sinua aikaisemmin seurakunnassa”.

  ”Olenhan minä silloin tällöin siellä käynyt, mutta harvakseltaan kuitenkin. Olen aika usein viikonloppuisin töissä, joten en ole niin usein päässyt tilaisuuksiin, kuin olisin halunnut”.

Julia tökkäsi jalallaan Pasin jalkaan ja samalla vinkkasi silmää. Tottahan Pasi heti tiesi, mitä hänen vaimonsa tuolla tarkoitti. He olivat molemmat huomanneet Marien ja Mikan välillä pientä kipinöintiä, jonka tuo muka huomaamaton silmäpeli aiheutti. 

  ”Jospa vihdoinkin”, Julia mutisi hiljaa.

  ”Ai mitä?” Marie kääntyi katsomaan Juliaa.

  ”Ei mitään, itsekseni tässä vaan mutisen”, Julia kuittasin Marien kysymyksen.

Nelikko viihtyi hyvän tovin sataman leppeässä tunnelmassa.

Paluumatkalla autoilleen Marie ja Mika olivat niin keskittyneitä keskusteluunsa, että olivat ihan unohtaneet Julian ja Pasin olemassaolon. He näyttivät viihtyvän toistensa seurassa erittäin hyvin. Ja siitäkös Julia oli mielissään. Jospa vihdoin Marie saisi käännettyä uuden lehden elämässään unohtaen kipeän menneen. Marie, jos kuka, olisi sen ansainnut. Itseasiassa sama päti myös Mikaan. 

 Autoillensa päästyään Julia ja Pasi hyvästelivät virnuillen Marien ja Mikan. Uudet tuttavuudet jäivät vielä hetkeksi juttelemaan, ennen kuin hekin suuntasivat autojensa nokat kohti omia kotejaan.

 He olivat sopineet tapaavansa uudestaan muutaman päivän kuluttua. He olivat myös sopineet, etteivät kertoisi siitä Julialle ja Pasille. Molemmat tiesivät, että siitä seuraisi monen viikon hehkutus. Ehkä jopa muutaman kuukauden…

 Onnensa kukkuloilla Marie suuntasi kohti uutta kotiaan. Nyt kaikki tuntui olevan täydellisesti mallillaan.  

  ”Olipa ilta! hän hihkaisi, kun käänsi autonsa uuden asuntonsa parkkipaikalle. Hän sammutti autonsa, nappasi laukkunsa ja kömpi autosta ulos. Lukitessaan autonsa ovea, hänelle tuli tunne, että häntä tarkkailtiin. Hermostuneena hän katseli ympärilleen, muttei nähnyt ketään.

  ”No niin, otahan iisisti nyt”, hän komensi itseään. Hän ajatteli kuvitelmiensa johtuvan uudesta ympäristöstään ja myöhäisestä illasta. Tuhahtaen itselleen, hän marssi ripeästi uuteen kotiinsa.

 Kello oli jo paljon, mutta hän halusi hetken nauttia uudesta kodistaan. Hän sytytti muutaman kynttilän, laittoi musiikin soimaan ja istahti sohvalle. Antaen katseensa kiertää asuntoaan arvostelevasti, hän tuli siihen johtopäätökseen, että hän oli todellakin tehnyt oikean valinnan asunnon suhteen. Asunto tuntui kodilta! Hänen omalta kodiltaan!

 Suunnitellessaan terassinsa sisustusta ja somistusta hän unohti ajantajun kokonaan. Vasta kun musiikki loppui, hän havahtui ja katsoi kelloaan.

  ”Ohops, onpa kello paljon. Nyt nukkumaan ja sassiin!”

 Hän puhalsi kynttilät sammuksiin ja suuntasi kylpyhuoneen kautta untenmaille.