20

Marie ja Tiina istuivat hiljaa tahraisella sängyllä. Marien päänsärky oli alkanut helpottaa ja ajatus luistamaan hieman paremmin. Jokin painoi hänen takataskussaan epämiellyttävästi. Hän huomasi sen vasta nyt. Varovasti tunnustellen olotilaansa hän kurkotti kättään kohti takataskuaan, kuin odottaen, että pahoinvoinnin aalto saisi hänet taas valtaansa. Mutta sitä ei tullut. Hieman höntti olo, mutta ei sen kummempaa. Hän tunki kätensä taskuunsa ja sydän hypähtäen hänen kätensä löysi puhelin.

 ”Tiina! hän kuiskasi kiihkeästi, kuin peläten, että joku kuulisi hänet.

Tiina havahtui Marien kuiskaukseen.

 ”Mitä?”

 ”Minulla on puhelin!!” hän jatkoi kuiskaten.

 ”Mitä!!”

 ”Minulla on puhelin takataskussa!” Marie sanoi innoissaan. 

 Hän otti puhelimensa ja tarkasteli sitä. Se oli pois päältä. Marie kytki virran siihen päälle. Akkua oli jäljellä vielä yli puolet. Joten hän voisi soittaa sillä huoletta. Ensimmäisenä hänelle tuli mieleen soittaa Miialle, mutta hylkäsi sen ajatuksen heti. Hänen pitäisi soittaa Mikalle! Heti!

 ”Soitan Mikalle!”

 ”Ai kenelle?” Tiina kysyi ihmeissään.

 Marie selitti hänelle, kun Mika on. Tiina oli yhtä mieltä hänen kanssaan siitä, että Mikalle tulisi soittaa heti kättelyssä!

 ”Odota! Kuuntelen, kuuluuko mitään ääntä tuolta yläkerrasta.” Tiina sanoi ja käveli varovasti kohti huoneen ovea. Hän painoi korvansa ovea vasten ja kuunteli. Mitään ei kuulunut. Tiina käänsi katseensa kohti Marieta, nyökkäsi ja sanoi

 ”Soita! Ylhäältä ei kuulu mitään…”

 Marie etsi Mikan numeron ja soitti. Puhelin pirahti pari kertaa ja kohta kuului puhelimen toisesta päästä. Mikan hätääntynyt ääni,

 ”Marie! Oletko kunnossa? Missä sinä olet?”

Marie tunsi sydämensä pakahtuvan kuullessaan Mikan äänen. Hänen kurkkuaan kuristi, eikä hän saanut heti sanottua mitään.

 ”Marie, oletko kunnossa?” Mika toisti kysymyksen hädissään.