16

  Seuraavana aamuna Marie soitti työpaikalleen ja sopi, että hän menisi vasta iltavuoroon töihin. Se kävikin oikein hyvin, sillä iltavuoroon tuleva joutuisi jäämään sairaan lapsensa kanssa kotiin. Niinpä Marie sai rauhassa aloittaa aamunsa. Julia oli jo lähtenyt töihin, niinpä Marie keitti itselleen kahvit ja otti jääkaapista Julian tekemän herkullisen voileivän. Tästä aamusta hän nauttisi kyllä koko rahan edestä.

  ”Voi, kun minulla on ihania ystäviä!” Hän sanoi puoliääneen.

Se lämpö ja rakkaus, joka tuosta ystäväpariskunnasta huokui, oli kyllä niin syvää, että sitä ei voinut kuin ihmetellä. Hän tunsi olonsa turvalliseksi heidän kotonaan ja heidän seurassaan. Marie kyllä tiesi, että hänen olisi pian mentävä omaan kotiinsa ja kaipasikin sinne. Eihän hän ollut oikein päässyt edes asettumaan taloksi, kun kaikki hullunmylly oli kaatunut päälle. 

  

  ”Mutta pian on sen aika. Ehkä jo tänään.”

 Osastonhoitajan lisäksi kukaan muu töissä ei tiennyt Marien edellisen päivän poissaolon syytä. Poliisi oli kehottanut häntä olemaan kertomatta. Ja tottahan Marie virkavaltaa uskoi, olihan tutkimukset kesken. Hän ei ollut edes Miialle kertonut asiasta. Hän ei halunnut huolestuttaa siskoaan. Toki, kyllä hän tiesi, että Miia tulisi linjoja myöten, kun saisi kuulla asiasta, mutta se oli sen ajan murhe. Hän vain halusi saada tämän ahdistavan asian jo pois päiväjärjestyksestä. 

  Marien onneksi edellisen vuoron tekijä oli tehnyt osan hänenkin töistään. Ikävä viilsi hänen sydämestään, kun hänen katseensa osui vanhempiensa kuvaan. Kuinka hän kaipasikaan heitä! Juuri tänään! Mutta haikailu ei auttanut. Oli vain elettävä ja otettava vastaan, mitä elämä toisi. Perustus hänellä oli kuitenkin vahva. Siihen hän luotti, koko sydämestään. Ja se kantoi! Läpin tuulen ja tuiskun. Nyt hän aikoi nauttia ihan perusasioista ja työnteosta. 

Hänestä oli mukava vaihteeksi tehdä töitä iltavuorossa. Siinä oli jotenkin niin erilainen fiilis, kun perus aamuvuoroissa. Jotenkin rennompi ja leppoisampi. 

  ”Täällähän sinä oletkin. Miten voit?” osastonhoitaja kysäisi oven raosta.

  ”Kiitos, ihan hyvin.”

  ”Toin sinulle mukillisen kahvia ja kakkupalan. Täällä on juhlittu tänään synttäreitä. Jutta täytti pyöreitä ja toi suklaakakkua meille, rakkaille työkavereille.”

  ”Hei, mahtavaa. Mikään ei voita kunnon suklaakakkua! Kiitos!”

Jutan leipoma suklaakakku oli kyllä vertaansa vailla. Se kyllä kilpaili jopa Julian kakkujen kanssa. Jokaisesta suupalasta Marie nautti hitaasti ja hartaasti. Kaiken jälkeen hän oli totisesti sen ansainnut.

  ”Kyllä olikin herkullista! Kertakaikkiaan!” Marie mutisi viimeistä kakkupalaansa syöden.

  ”Ihan parasta! Sorry Julia, mutta ehkä kohtasit suklaakakkusi voittajan!” hänen oli vielä pakko lisätä.

Unohtaen melkein ahdistavat asiat Marie uppoutui tietokoneensa saloihin. Näppäimet sauhusivat ja aika riensi. Tänään työnteko oli kyllä niin terapeuttista, että Marie tuntui saavan siitä voimia ja luottamusta kaiken koettelemusten jälkeen. Kyllä kaikki vielä selviäisi. Kaikki kääntyisi vielä parhain päin. Siihen hän uskoi… tai no, ainakin toivoi niin.

  Laittaessaan takkia päälleen työpäivän päätyttyä, hän huokasi helpotuksesta. Päivä oli mennyt ilman minkäänlaista vastoinkäymistä. Kaikki oli sujunut kuin tanssi. Hän oli päättänyt vielä seuraavan yön viettää Julian ja Pasin kotona, mutta huomenna hän jo menisi omaan kotiinsa. 

  Marie nappasi laukkunsa ja suunnisti kohti ulko-ovea. Sairaala oli jo rauhoittunut päivän touhuista. Muutamia ihmisiä vielä liikkui aulassa hissukseen. Oli alkanut sairaalan yö… se ei joka osastolla rauhallinen ollut, mutta näin aulassa kaikki tuntui olevan seesteistä ja levollista.

  Työntekijöiden parkkipaikalle pääsi kaikkein helpoimmin pääaulan kautta ja sitä suurin osa työntekijöistä käyttikin. Myös Marie. Ilta oli jo aika hämärä. Tottuneesti Marie kulki kohti parkkihallia. 

Autolleen päästyään, hän avasi oven ja istahti kuskin paikalle. Hetken hän hengitti syvään ja sujautti avaimen virtalukkoon. Hän käänsi avainta, mutta mitään ei tapahtunut. Uudelleen hän käänsi… mutta ei. Auto ei inahtanutkaan.

  ”Ei voi olla todellista!” Hän huudahti ja yritti vielä startata autoaan. Mutta ei, auto ei suostunut päästämään ääntäkään. Turhautuneena hän otti laukkunsa ja tunki puhelimen takataskuunsa. Hän soittaisi kohta Julialle, että tulisi bussilla. Etteivät he turhaan huolestuisivat hänen viipymisestään.

  ”Hei Marie, onko jokin hullusti?” Kuului hänen viereensä pysähtyneen auton ikkunasta.

  ”Autoni ei lähde käyntiin. En tiedä, mikä siinä on. Ehkä olen jättänyt valot päälle ja akku on tyhjentynyt. Taidan mennä bussilla ja huomenna ottaa selvää, mikä tuota kiukkupussia oikein vaivaa.”

  ”Voin kyllä viedä sinut, ettei sinun tarvitse nyt tähän aikaan liikkua tuolla, kun kaikenlaista on sattunut.”

  ”Kiitos, se olisi kyllä mukavaa. Olen aika väsynyt tämän päivän työrupeamasta. Ja totta puhuen, kyllä näin iltasella mielikuvitus laukkaa aika ikävästi.”

  ”Hienoa, hyppää kyytiin vain:”

Marie istahti helpottuneena autoon. Hän olisi sittenkin ajoissa Jutalla ja Pasilla. 

  ”Kiitos todella paljon!”

  ”Ei kestä kiittämistä”, kyydintarjoaja vastasi.

  ”Mihinkäs suuntaan olet menossa?” hän kysäisi vielä.

Marie kertoi Jutan ja Pasin osoitteen ja sanoi, missä kaupunginosassa he asuivat. Ja mies lähti ajamaan oikeaan suuntaan.

  ”Aika hurja se Tiinan katoaminen. Oletko kuullut mitään siitä?” mies kysyi.

  ”En sitten mitään. On kyllä aika kamalaa, kun hän on vain hävinnyt. Kuin tuhka tuuleen. Kukaan ei tietä mitään.”

  ”Niin on! Toivotaan, että hänet pian löydetään tai hän vain ilmestyy jostain ja kaikelle olisi joku järkevä syy.”

Mies käänsi autonsa risteyksestä kohti Jutan ja Pasin kotia. Hän vilkaisi taustapeiliin ja kääntyi sen jälkeen Marieen päin. Marie ihmetteli sitä, mutta ei kiinnittänyt kuitenkaan sen enempää huomiota siihen. Tämä käännähti äkisti ja Marie tunsi olkavarressaan piston. Hän ei käsittänyt, mitä tapahtui.

Miehen jäätävä hymy paljasti Marielle julman totuuden. Hän oli joutunut ansaan.

  ”Hei… mitä sinä teit? Mi…tä….shi…nä….”, Marie sai vaivoin sanotuksi ja vajosi mustaa ja syvään tyhjään. 

  ”Minähän sanoin, että saan sinutkin vielä”, mies sanoi kähisevällä äänellä julmat silmät välähtäen.

Hän oli onnistunut! 

Välillä oli näyttänyt siltä, että hän ei ikinä pääsisi tähän hetkeen. Mutta hän oli kärsivällisesti odottanut oikeaa hetkeä ja tänään se oli hänelle suotu. Kuin tilauksesta Marie oli tullut iltavuoroon. Hän itse oli kyllä ollut ihan normaalisti töissä ja päässyt neljältä. Lähtenyt normaalisti autollaan, mutta illan hämärtyessä hän oli palannut takaisin. Marien auton läheltä lamppu oli sammunut. Totta, hänen toimestaan. Ja hämäryyden turvin hän oli käynyt hieman tekemässä omia säätöjään Marien autoon. Miten kaikki olikaan käynyt niin helposti. Kuin leikki. 

  Hän oli jäänyt odottelemaan sivummalle, kameroiden ulottumattomiin. Hän kyllä tiesi, missä kamerat olivat ja mitkä kohdat olivat kameroiden ulottumattomissa. Kärsivällisesti hän odotti, että Marie tulisi autolleen. Ja sieltä hän olikin tullut. 

  ”No niin Tiina, nyt saat kaverin lukaaliisi”, hän virnisti mielissään.

Mies käänsi autonsa seuraavassa risteyksessä takaisin tulosuuntaan ja lähti ajelemaan kaikessa rauhassa kohti kotiaan. Kohti Tiinaa ja tämän vankilaa. Hymyillen hyytävästi hän vilkaisi Marien suuntaan ja näki tämän olevan täysin tiedottomassa tilassa. 

  ”Aivan täydellistä”, hän hykersi.

Reilun puolen tunnin kulutta hän saapui risteykseen, josta lähti hiekkatie. Sitä hän ajoi noin kymmenen minuuttia, kunnes jälleen kääntyi. Hän hiljensi vauhtia ja saapui pian talonsa pihaan. 

Talo oli punainen vanha talo. Kerroksia oli kaksi ja lisäksi vielä kellari. Kellari oli hänen salaisuutensa. Yksin hänen, tai oikeastaan ei enää. Sen salaisuuden tiesi nyt Tiina ja hetken päästä myös Marie. 

  ”Ehkä on hyvä jättää tämä näihin kahteen. Mitä enemmän näitä on, sitä todennäköisempi on virheiden ja kiinni jäämisen mahdollisuus.” hän tuumasi mietteissään. 

Mitä hän näillä kahdella tekisi. Aika näyttäisi sen. Valta oli hänellä. Yksin hänellä. Kukaan ei tule hänelle sanomaan, mitä hänen täytyy tehdä, milloin, miten ja miksi. Hän yksin saisi nyt päättää. 

Välillä hän oli miettinyt, että miksi hän oli valinnut juuri Tiinan ja Marien, mutta he vain sattuivat olemaan parhaat vaihtoedot, tai no… ehkä yhtäläisyyskin löytyi. Yksinkertaista. Se jännitys kiehtoi häntä suunnattomasti. Saalistus. Pelottelu. Kiinnijäämisen mahdollisuus. Parhaansa tekeminen. Arvaamattomuus. Poliisien sumuttaminen. Kaikki se oli sen arvoista.

  Mies avasi oman ja Marien turvavyön ja nousi autosta. Hän kiersi auton toiselle puolelle ja avasi oven. Hän otti Marien rajusti ulos autosta, niin että Marien pää kolahti oven karmiin. Mutta mies

ei siitä välittänyt. Kovakouraisesti hän raahasi naisen taloonsa ja kohti kellariin vievää ovea. Hän kiskaisi oven auki ja lähti laskeutumaan rappuja alas. Marie raahautui askelmia alas miehen kiskoessa velttoa naista alas. Alaovelle tultuaan hän päästi Marien rojahtamaan lattialle ja aukaisi oven. Hän tyrkkäsi naisen rajuin ottein huoneeseen ja tokaisi

  

  ”Siinä on kaverisi. Ei tarvitse yksin ruikuttaa”. Ja hän nauroi julmaa nauruaan päälle.

Tiina oli järkytyksestä kalpea. Hän voi pahoin, mutta sai kuitenkin pidettyä itsenä koossa. Hänen oli nyt oltava vahva. Tuo nainen oli kyllä huumattu, sen hän näki heti ensi silmäyksellä. Ehkä samoin, kuin hänetkin oli. Autossa. Luullen olleensa turvassa. Mutta kaikkea muuta. 

Siinä tuo naisraukka makasi velttona oven paiskautuen jämäkästi kiinni. Hän oli kahden tuon uuden tulokkaan kanssa. Mitä hänen nyt pitäisi tehdä. Hän mietti päänsä puhki. Varovasti hän meni naisen luo ja hellästi siirsi tämän hiuksia sivuun kasvoilta. Kasvoilla näkyi ilkeitä ruhjeita ja mustelmia. Vertakin näytti olevan. Varovasti hän tutki veren alkulähdettä, mutta onneksi se ei näyttänyt olevan kovin syvä. Jotakin tuttua tuossa naisessa oli, mutta nyt hän ei saanut päähänsä, että mitä tai kuka tuo nainen oli. 

  Tiinan täytyisi saada tuo nainen nyt hänen sängylleen. Varovasti hän yritti nostaa naista ja vaivoin sai hänet siirrettyä pehmeämmälle alustalle. Hän repäisi palan lakanan kulmasta ja kostutti riekaleen juomaveteensä, jota hän oli saanut suhteellisen isoon pulloon. Hellin ottein hän pyyhki naisen kasvoja ja puhdisti ne verestä ja liasta. Hän asetti naisen pään tyynylleen ja suoristi hänet parempaan asentoon ja peitteli viltillä. Hän tiesi, että vähitellen huumaavan aineen vaikutus alkaisi lientyä ja tajunta alkaisi pikkuhiljaa palailemaan. Hän istui sängylle odottelemaan tuota heräämisen hetkeä tietäen, että se tulisi olemaan uudelle tulokkaalle todella järkytys. Hän itse ei ollut saanut minkäänlaista huolenpitoa tuossa tilanteessa, joten hän tulisi pitämään huolta, että uuden tulokkaan ei tarvitsisi kokea sitä, mitä hän oli joutunut kokemaan herätessään yksin, tietämättä missä oli. He kyllä yhdessä selviäisivät tästä vankilasta. Hän tekisi kaikkensa, että he pääsisivät täältä pois. Nyt heitä oli kaksi. He yhdistäisivät voimansa ja viisautensa ja pääsisivät täältä pois. Mutta nyt oli aika antaa tulokkaan rauhassa heräillä, koska heräämistä täällä ei oikein voinut nopeuttaa.