11

   “Siinä täytyy olla jotain”, Mika sanoi kärsimättömänä katsoen valvontakameran kuvaa jälleen kerran. 

  “Tuo hahmo tuossa reunassa”, hän jatkoi osoittaen samalla Terolle kuvan alalaidassa olevaa hahmoa.

  “Oletko aloittanut kelaamisen aikaisemmin, vaikka kahta tuntia aikaisemmin?”

  “Olen ja neljä tuntia aikaisemmin. Olen kelannut ja kelannut sitä edestakaisin, mutta en näe mitään.”

  “Entä edellisestä päivästä?”

  “En kylläkään niin pitkältä ajalta.”

  “Mitä jos katsottaisiin? Katsotaan kaikki ketkä tulevat ulos ja menevät sisään. Seurataan miten he käyttäytyvät. Kyllä jossain on jotain!”

  “Otetaan selvää…” Mika sanoi ja laittoi Tiinan katoamista edeltävän päivän valvontakameran kuvan käyntiin, aamu kuudesta lähtien.

Kuva pyöri ja miehet tarkkailivat keskittyneesti kaikkia sisään menijöitä ja ulos tulijoita. Välillä pysäyttäen ja kelaten ja taas takaisin. 

  “Voisiko tyyppi sittenkin olla joku työntekijöistä? Tiina on töissä sairaalassa ja niin myös Marie.” Tero sanoi mietteissään.

  “Katsotaan tämä päivä loppuun ja erityisen tarkkaan nuo työntekijät… varsinkin miespuoliset. Soittajahan oli mies.”

Ja taas laitettiin kuva pyörimään. 

 Yhtäkkiä Mika pysäytti nauhan kiihkeästi ja kelasi hetken takaisin laittaen kuvan taas pyörimään.

  “Katso!” hän sanoi osoittaen samalla miestä, joka tuli juuri sairaalan ovesta ulos. Mies katsoi suoraan kameraan, jatkoi matkaansa ja katosi kameran ulottumattomiin. 

  “Näitkö, miten hän rekisteröi valvontakameran?” Mika sanoi kiivaasti.

  “Näin. Erikoista olisi, jos muuten vain katsoi… Tosin sekin on vaihtoehto on otettava huomioon.”

  “Tule, nyt lähdetään käymään siellä sairaalalla. Haluan nähdä uudestaan tuon sisäänkäynnin ja sen ympäristön”.

  “Odota, haen vain takkini.”

Lähes juosten kaverukset rymistivät raput alas, koska hissillä olisi kestänyt kuulemma liian kauan, Mika oli tuumannut.

Renkaat ulvahtivat, kun poliisiauto syöksähti ulos hallista tielle. Kaksi mummoa käveli juuri tien ylitse ja joutuivat kompuroimaan keppeineen tiuhaa tahtia tien toiselle puolelle. Toinen mummoista heristi keppiään poliisiautolle ja hänen suunsa kävi kuin papupata.

  “Taitaa huomisessa lehdessä yleisönosastossa olla poliisit haukuttu, veikkaan…” Tero sanoi vilkasten peilistä ja varmistaen, että rouvat olivat päässeet kuin päässeetkin turvallisesti poliisiauton tavoittamattomiin.

  “Todennäköisesti”, Mika tuumasi ykskantaan.

  “Kyllä täällä näitä törppöjä on taas liikkeellä. Jos olisi aikaa, niin voitaisiin sakotella yleisestä töppäilystä”, Tero jupisi edellä ajavan kuljettajan epävarmasta ajosta ja jatkoi 

“Kaikille niitä ajokortteja jaellaankin!”

Muutamaa minuuttia myöhemmin he olivat saaneet auton sairaalan sisäänkäynnin lähellä olevalle parkkialueelle ja suunnistivat reippain askelin kohti sairaalan sisäänkäyntiä. Kun he olivat lähellä ovea, Mika pysähtyi ja kääntyi katsomaan suoraan kameraan. Sitten hän katsoi sinne mihin valvontakamerassa ollut mies oli suunnannut askeleensa. 

Mika halusi vielä kerran nähdä sairaalan oven läheisyydessä olevien havuistutusten taakse. Hän suunnisti hitaasti askeleensa kasvien taakse etsien katseellaan samalla kaikkea mahdollista johtolangaksi sopivaa.

 Hän asteli hitaasti edes takaisin, mutta mitään ei ilmaantunut hänen näkökenttäänsä.

  “No, näkyykö mitään?” Tero oli tullut hänen jäljessään ruukkujen luokse myös katse maata viistäen.

  “Ei sitten mitään. Ei tupakantumppeja, ei kengän jälkiä, ei karkkipaperia, ei sitten mitään”.

  “Jäädäänkö hetkeksi katselemaan ketä täällä liikkuu?”

  “Tehdään niin”.

He jäivät seuraamaan sairaalan ovesta sisään ja ulos kulkevia ihmisiä. He juttelivat hiljaisella äänellä, etteivät kiinnittäisi huomiota. Jotkut katsoivat heidän suuntaansa, mutta suurin osa ei edes huomannut heitä.

  “Kyllä jonkun on täytynyt huomata hänet”, Mika sanoi mietteissään.

  “Niin luulisi”, Tero vastasi.

Mika ja Tero odottivat tovin, jos toisenkin seuraten liikennettä sisäänkäynnin lähettyvillä, mutta mikään eikä kukaan kiinnittänyt heidän huomiotaan. 

 ”Tuntuu kyllä turhalta kytätä tässä. Tuskin se kaveri nyt tuohon ilmesty varsinkaan, kun näkee tämän maijan tässä ihan tarjottimella.” Tero tuumasi.

 ”Olen samaa mieltä.”

Yhteistuumin he päättivät lähteä takaisin laitokselle ja yrittää päästä selville tekijästä jotain muuta reittiä. Tämä oli ainakin hukkareissu. 

Mikan kärsivällisyys alkoi rakoilla ja huoli paiston hänen kasvoiltaan.